Paska haisee ja banjot soi

Moni kysyy multa, miten voisi päästä esiintymisjännityksestä eroon. Tässä vastaus: Ei siitä pääse, mutta sen kanssa oppii esiintymään. Itsehän olen aivan mahoton jännittäjä. Mua jännittää lähes poikkeuksetta kaikki keikat. Usein jännittää aamulla eniten, vaikka itse juonto olisi sitten vasta illalla. Jännitys tuntuu ensin sydämessä, sitten mahassa, päässä ja reisissä. Yleensä se mukavasti vilkastuttaa myös aineenvaihduntaa ja mitä isompi keikka, sitä enemmän parkeeraan päivän aikana vessassa.  Päivän kun on paskantanut, niin tuntia ennen vetoa alkaa sitten jatkuva pissahätä ja jano yhtäaikaa.

Hetkeä ennen lavalle nousua pahin jännitys laantuu ja pissahätä ja jano unohtuvat. Ensimmäisten lauseiden jälkeen jännitys poistuu myös kokonaan reisistä, mahasta ja sydämestä. Jäljelle jää vain kohonnut vireystila ja innostus. Ekan juonnon jälkeen alkaakin jo odottamaan, koska pääsee lavalle uudestaan.

Vuosien varrella olen oppinut muutaman keinon lievittää jännitystäni ja ajattelin jakaa ne nyt teille.

1. Pyrin valmistautumaan niin hyvin kuin mahdollista. Tämä tarkoittaa sitä, että tutustun etukäteen asiakkaan toimintaan, ohjelmaan ja puhujien / esiintyjien taustoihin. Mietin karkeasti spiikit, mitä missäkin välissä kannattaa sanoa. Joskus teen ihan valmiit lainit, vaikka juontaessa en niitä sitten käytäkään.

2. Käyn tarvittaessa kampaajalla ja valitsen vaatteet, missä minusta tuntuu kauniilta ja hyvältä. Ja jos mahdollista niin muutenkin yritän saada valmistautua ILMAN lapsia, koska se nostaa ihan älyttömästi ressikäyrää, kun yrität meikata samalla kun toinen lapsista on huutoitkien tarrautunut jalkaan kiinni.

3. Matkalla paikalle kuuntelen musiikkia, laulan ja vähän jorailen (toki varovaisesti jos itse ajan). Lavan takana usein vähän jumppailen puvun antamassa mittakaavassa. Heilutan käsiä, kyykkäilen vähän että saan veren kiertämään.

4. Olen ajoissa paikalla. Mua auttaa tosi paljon, kun näen esiintymispaikan. Käyn myös lavalla pyörähtämässä, katson miltä sali näyttää sieltä käsin. Yleensä kuvittelen puitteet paljon mahtipontisemmaksi päässäni ja rauhoitun kun nään, että kyseessä ei ole Hartwall Areena tai Olympiastadioni...

5. Ja sitten vaan päätän mennä lavalle ja hoitaa homman vaikka pieni sisäinen ääni kehottaisi juoksemaan takahuoneen kautta ulos ja pakenemaan paikalta! Tässä kohtaa olen myös kiitollinen koko päivän ripulista, sillä eipähän ainakaan turvota vaikka kaikki muu menisi ihan pieleen!

Rakkaudella,

Elina

Koti kaupan - tsekkaa miltä meillä voisi näyttää :D

Meidän perheellä on niin sanotusti haku päällä! Ja sitä oikeaa tulevaa kotia etsiessä, törmättiin myös uudenlaiseen välittäjään. Tämä välitysfirma (BO lkv) ei ainoastaan kuvaa kohdetta vaan STAILAA sen ennen kuvaamista! No hello!!!! Vähänkö kuulostaa hyvältä. Ainoa, että en ollut osannut odottaa millaisen työmäärän se kuitenkin minulta tulisi vaatimaan. Sain viikkoa aikasemmin kuvausohjeet sähköpostiini ja ne nähdessä kadutti, etten ollut koskaan hurahtanut Konmaritukseen. Arvakkaa oonko KONkaapittanut ja KONroskittanut niin maan perkeleesti koko viikon? :D

Siinä vaiheessa kun stailaaja saapui autolla pihaan, niin mä olin saanu kuorittua roinan alta meidän asunnon ja täytyy sanoa, että siistit pinnat tuntu tosi vapauttavalta. Tosin suurin osa on tungettuna kaappeihin, mutta itsekkin oikein hämmästyin kuinka kivalta meillä voisi näyttää jos roinaton olotila olisi pysyvä. Mutta tsiikatkaa miltä meillä näytti stailaajan käynnin jälkeen: 

No nyt on vaan ainoa ongelma, että mitenkäs tää pidetään tässä kunnossa myös asuntonäytöillä. KONHELP?

PS; Myynti-ilmosta pääset tsekkaa loput kuvat ja lupaan viedä sen ihmisen syömään ja juomaan pitkän kaavan kautta, kuka linkkaa meille potentiaalisen ostajan ;) 

Ottaako ruuhkikset ylivallan!?!

Viime viikonloppuna luin lyhyen haastattelun yrittäjien verkkolehdestä, jossa haastateltiin 31- vuotiasta naisyrittäjää, joka jutun alussa korosti, että nuorilla yrittäjillä on jatkuva KIIRE. Olin jutun luettuani aivan hiilenä, koska se oli mielestäni aivan kukkua. Miten niin meillä on kiire? Omasta mielestäni MINULLA ei ainakaan ole kiire. En yhtään pystynyt samaistumaan tuohon haastattelun kiireiseen naiseen, mikä on hieman yllättävää...koska haastateltava olin minä itse.

Minullako kiire?

Ensimmäinen reaktio juttuun oli kieltäminen ja jutun kirjoittajien syyttäminen. Laitoin jopa heille hieman syyttävän sävyisen sähköpostin (*nolous), missä kirosin sitä etten ollut pyytänyt juttua oikolukuun ennen julkaisua. Totuus on kuitenkin se, että haastattelu on ihan nauhalla ja kyllä minä ilmeisesti ihan itse siellä sitä "kiire" sanaa viljelen... (Toki puollustuksekseni täytyy todeta, että haastattelu päivänä minulla ihan oikeasti oli kaikilla mittapuilla kiireinen päivä, mikä varmasti vaikutti haastattelun sävyyn.)

Miksi tämä sitten niin vaivaa minua? Koska ihanneminälläni ei ole koskaan kiire, vaan hän on aina läsnä. Nyt huomaan, että olenkin elänyt valheessa, missä olen vain uskotellut itselleni, että minulla on kaikki maailman aika. Näin rysänpäältä kiinnijääminen pakottaa minut tunnustamaan, että kyllä mulla helkkari soikoon on ollut kiire syksystä lähtien ja on edelleen. (Todella ärsyttävää olla epätäydellinen!) 

Saakeli onko nää nyt ne ruuhkavuodet ja miten voin estää niitä ottamasta ylivallan!?! Meditointi ei oo mun juttu, mutta oisko kellään muita tipsejä?

Oma kroppa takaisin

Viime aikoina silmiini on osunut useampi blogikirjoitus, jossa ollaan ylpeinä omia itsejään  ja kehoitetaan heittämään painoindeksiä vesilinnulla. Viesti on tärkeä -kannustetaan hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.

Se on minustakin täysin OK ja niin sen pitää ollakin, että itsensä kanssa on hyvä olla. Sanoi painoindeksi sitten mitä tahansa. Mutta aina tässä kohden mietityttää, että vaikka mahamakkarat tai ylipaino ei ulkonäöllisesti kantajaa haittaa ja jengiltä saa positiivista palautetta omasta rohkeudesta, niin eikö terveydellä ole mitään painoarvoa? 

Itse olen saanut kaksi lasta hyvin nopealla tahdilla ja vaikka ymmärränkin sen, ettei näin kolmekymppisenä enää vaa´an tarvitse samoja lukemia näyttää kuin parikymppisenä, niin minusta olisi julmaa jättää kaikki raskauden tuomat kilot kehoon. Ja kyllä se vaikuttaa ihan arkiseen jaksamiseen, onko kehossa ne +16kg!! 

Sillä on tosi iso vaikutus, miten nivelet jaksaa, polvet, selkä ym. Ihan kuin kulkis koko ajan +16kg reppu selässä ihan huvikseen?? Eihän sellaista jaksais, niin miks sitä läskiä sitten pitäis jaksaa mukana kantaa? Ja entä kaikki sisäelimien ympärillä oleva rasva? Äärimmäisen epäterveellistä, vaikken mikään ravintospesialisti olekaan.. 

Nyt ollaan hyvässä vauhdissa saamassa omaa kroppaa takas :)

***
Kuopukseni oli puolivuotias, kun sain ystäviltä ja mieheltäni TOIVOMANI lahjan Personal Trainerille. Alku takkusi. Pohdin kovasti, mistä motivaation puute johtui. Imetin vielä, enkä ehkä ollutkaan valmis luopumaan äidillisestä pyöreydestä. Innostuin onneksi liikkumaan, mutta ruokailutottumusten muuttaminen oli hankalampaa -eikä paino lähtenytkään putoamaan haluamaani tahtia. 

Koko syksy oli aaltoilevaa, vaikka imetys loppui niin pienten lasten arki on kuluttavaa ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen treenit ja salaatin popsiminen oli vähiten kiinnostavaa hommaa. Siksi painon pudotus menikin hetkeksi jäihin. Puolen vuoden pudotussaldoksi jäi -4kg.

Kunnes, aivan yhtäkkiä. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, tuli se fiilis, se sama motivaatio, jonka sain myös raskauksien välillä - NYT olen valmis!! Ja niin olen ollutkin.10 viikkoa menty tiukalla ruokavaliolla, reenillä ja huikeella motivaatiolla saada raskauskilot karistettua tästä kropasta.

Vasemmalla kesäkuu 2016 // Oikealla huhtikuu 2017

Ne ei kuulu mulle. Ne ei näytä minun mielestä hyvältä. En koe itseäni löllykkämahan kanssa kauniiksi ja vetävän näköiseksi. Mä haluan olla hot!

Ja kohta olen. Vielä on matkaa -saatanan paljon matkaa. Mutta nyt on motivaatio ja kun on päästy vauhtiin, niin aina kun kilo tippuu niin se motivoi jatkamaan lisää. Ja kaikki ennen/jälkeen kuvat antaa puhtia, kun näkee onnistuneensa :) Hidasta on, mutta eipä tässä kiire olekaan. 

Mutta siitä en tosiaan tiedä, että riittääkö motivaatio ihan samoihin lukemiin (10kg vielä), kuin ennen lapsia vai antaako sitä jo ne viimeiset muutamat kilot anteeksi? Katsotaan, tällä hetkellä oon huippufiiliksissä omasta itsekurista ja jo pudotetusta -8kg!!! Woop woop.

Miksi avoimuus on niin vaikeaa

Viimeisen kolmen vuoden aikana olen viettänyt enemmän aikaa keskustelupalstoilla, kun aiemmin ja olen useasti meinnannut lentää pyrstölleni ihmisten ahdasmielisyyden takia. Mikä siinä avoimuudessa on niin vaikeaa?

En ymmärrä, miten joku voi jättää lapsen yökylään alle vuoden ikäisenä!?! En ymmärrä, miten joku voi olla kasvissyöjä!?! En ymmärrä, miksi joku on lihava!?! En ymmärrä, miksi joku haluaa olla työtön!?! En ymmärrä, miten Trumpista tuli presidentti!?! Tiedättekö mitä? Minä ymmärrän näistä jokaista. En välttämättä hyväksy tai ole samaa mieltä, mutta minä ymmärrän.

Olen alkanut kiinnittää huomioita myös ihan tavallisiin keskusteluihin ja väittelyihin netin ulkopuolella ja sama kaava tuntuu toistuvan usein myös siellä. Me emme ymmärrä, koska emme kuuntele tai vaivaudu selvittämään toisen taustoja. Pääsee paljon helpommalla, kun ei tarvi selvittää miksi toinen on erimieltä. On helpompaa jengiytyä samoin ajattelijoiden kanssa huutamaan omaa mielipidettä. Onneksi tapaan päivittäin myös ihmisiä jotka osaavat ajatella ja he pistävät minutkin miettimään silloin kun itse olen sokaistunut someraivosta.

Ymmärtäminen vaikenee, kun mennään isompiin asioihin. Tiesitkö, että joka kolmas meistä kantaa geeniä, joka saa meidät käyttäytymään agressiivisesti ja altistaa jopa toisen ihmisen tappamiseen? Suurin osa geenin kantajista eivät ole agressiivisia, mutta tämä geeni yhdistettynä väkivaltaiseen ja laiminlyötyyn lapsuuteen saa geenin aktivoitumaan. En todellakaan hyväksy väkivaltaa tai tappamista, mutta tämän tiedon valossa voin ymmärtää siihen johtaneita syitä.

Yleensä emme edes kinastele niin isoista asioista vaan niistä ihan tavallisista. Puolueet ja politikot kinastelevat, miten valtion ja kunnan asiat pitäisi ratkaista - sen sijaan, että keskittyisivät kuuntelemaan ja yrittäisivät edes ymmärtää toistensa lähtökohtia. Puhumme pahaa naapurista, joka ei vastaa ystävälliseen tervehdykseemme tietämättä, että naapurin läheinen kuoli eilen, jonka johdosta naapuri ei surussaan halua kohdata vielä ketään. Ymmärtämällä toisia pääsemme ratkaisemaan oikeaa ongelmaa sen näkyvän oireen alla. Aina ei ole mitään ratkaistavaa, mutta olemalla kiinnostuneita toisistamme lisäämme ainakin omaa tietämystämme.

Luin eilen artikkelin "Dialogisesta johtamistavasta" ja tajusin dialogin suurimman merkityksen. Sen lisäksi, että sen avulla voidaan tasavertaisesti keskustella ja oppia, se tekee myös meistä avoimempia toisiamme kohtaan dialogin ulkopuolella. Dialogi itsessään ei ole mikään uus juttu, mutta olipa kiva tajuta se taas uudelle tapaa.

Avointa sunnuntaita kaikille <3

- Elina

PS: Tässä muuten linkki tuohon artikkeliin. Suosittelen =) Dialoginen johtaminen ja vallankäyttö

Maailman hienoin mummo

Meidän mummo asui Kolkontaipaleella talossa, joka ei ollut aivan tavallinen talo, sillä kun sen kynnyksen yli astui, muuttui se meille lapsille satujen Huvikummuksi. Niin kuin saduissa, oli myös meidän mummon huvikummussa kaikki sallittua. Sormet eivät riitä laskemaan niitä kertoja, kun laskimme patjoilla rappusia pitkin, rakensimme lakanoista ja matonkuteista prinsessa pukuja tai tutkimme aitasta aarteita. Vanhaan saunaan rakennettu kauhutalo tai edes pihaan rakennettu vesiliukumäki ei saanut mummoa hermostumaan vaan aina aamulla keittiössä odotti manna– tai riisipuuro jäisellä mansikkahillolla kuorrutettuna.

Mummo edusti myös pysyvyyttä. Vaikka itsellä kotipaikkakunta, kaverit ja kiinnostukseen kohteet vaihtuivat, mummola pysyi aina samana. Meille opetettiin koulussa, että mikään ei ole varmaa paitsi muutos, mutta todellisuudessa sanonta menee näin: "Mikään ei ole varmaa paitsi muutos ja se, että Eeva-mummo on Kolkontaipaleella kyökissä leipomassa riisipiirakoita."

Lähivuosilta mummo opetti meille tietämättään myös kallisarvoisen läksyn. Viimeisten vuosien aikana mummo palasi muistossaan paljon taaksepäin ja selvästi mielenpäälle nousivat ne vaikeat asiat. Asiat, jotka olivat jääneet kaivamaan mieltä ja sydäntä. Uskon, että meidän tulisikin osata antaa itsellemme anteeksi eri elämänvaiheessa tehdyt valinnat ja tapahtumat, jotta ne eivät palaisi mieleemme myöhemmin kummittelmaan. On toki tärkeä antaa anteeksi muille, mutta ennen kaikkea sovinto on tehtävä itsensä kanssa.

Päätän tämän tarinan lempimuistoon, joka mummolla oli minusta:

”Ei olis uskonut, että sinusta Elina tuli tuollainen bisnesnainen, kun miettii sitä millainen sinä olit lapsena. Kun perunapenkkiä katsoi, niin näki heti, mikä niistä oli sinun kitkemä rivi. Kokkosen lasten rivit olivat niin kauniita ja siistiä, mutta sinun rivistä oli nypitty joka kolmas rikkaruoho. Mutta tästäkin huolimatta sinusta kasvoi niin hieno nainen.” Mitäpä muuta minusta olisi voinutkaan tulla, kun esikuvana oli maailman hienoin nainen, mummo.

Ihania muistoja sydämessä aina vaalien

Rakkaudella,

- Elina

Säästökuurilla

Täällä sitä ollaan, juontamassa Hullun halpoja päiviä Kuopion Carlsonilla. Ihan huippu viikonloppu, pienen prinsessan ja mummin kanssa reissussa :)

Alkutalvi on ollut taloudellisesti haastava, keikkoja sekä stailausasiakkaita on ollut minulla äitiysloman päättymisen jälkeen niukanlaisesti ja lapsiperheen menoja on hankalampi säännöstellä kuin kahden aikuisen taloudessa.

Olen ollut aina ihan järkyttävän kova shoppailemaan. Ja kivaahan se on, kun on rahaa -ei siitä mihinkään pääse. Suurinosa tuloistani on aina mennyt shoppailuun.. vaatteet, laukut, kengät, meikit.. ripset, kynnet, kasvohoidot, kampaajat, hierojat yms. Hemmottelen mielelläni itseäni ja omassa päässä oikeutan itselleni aina jotain kallliitakin merkkilaukkuostoksia. Jos joskus olisi älynnyt ylimääräisiä säästää, eikä ostaa kaikkia "maailman ihanimpia" laukkuja, näistäkin päivistä voisi olla nyt helpompi rämpiä läpi.. =D 

Nyt kun raha ei riitä ylimääräisin menoihin ja joutuu aika tarkkaan miettimään, mihin rahaa käyttää (kaikki hoitovapaalla olevat äidit tietää, mitä tarkoitan) olen joutunut asettamaan itseni myös shoppailukieltoon. Ja tää on siis aivan karmeeta.

EN OIKEASTI TIEDÄ, ONKO DIEETTI VAI SHOPPAILUKIELTO PAHEMPAA!! Joka tapauksessa rankka kevät menossa itsekurin kannalta, omg.

Niinpä lauantaina juontaessani, sen sijaan, että olisin mitään ostanut -kuvasin KAIKKI tuotteet,  jotka olisin ostanut,  jos rahatilanne sen sallisi. Ja ottaen huomioon, että mitään tarvetta millekään tuotteelle ei ole. Meiltä ei puutu mitään, mitä välttämättä arjessa tällä hetkellä tarvitsisimme.. siis aivan uskomatonta, minkälaisia mielihaluja ihmisellä on. Tämä oli kyllä hyvä koe ja kuvaaminen jollain tavalla ehkä auttoi siinä tuskassa, mikä tuli, kun yksinkertaisesti ei ole varaa ostaa mitään ylimääräistä. Typerää.

Mutta noin yleisesti ottaen olen pidetty tavaratalo/kauppakeskusjuontaja, koska palautan suurelta osin keikkapalkkiot tilaajalle takaisin, kun tapaan ostaa sitä sun tätä.

Tässä pieni kuvakollaasi haaveistani, abouttiarallaa 800e olisi kevyesti saanut tuotteisiin menemään kolmen päivän aikana.. Jestas, jonkin asteinen sairaus kai tämäkin, hups.