Tällainen juhannus tällä kertaa???!!!

Helou, jos meinasit viettää Helsinki-päivää yksin kahden taaperoikäisen kanssa, niin tässä vinkki: ÄLÄ TEE SITÄ! 

Miten voi siis mahtua yhteen päivää niin paljon naurua, iloa, rakkautta kuin myös itkua, huutoa ja kiukkua???? *aaaargghhhhh*. Onneksi mulla on lehmän hermot ja jäätävä kärsivällisyys, kun olen lasten kanssa yksin.. muutakaan kun ei voi, mutta tässä "lyhyt" katsaus tänään tapahtuneeseen, mukavia lukuhetkiä:

Lähdimme Tampereelta hieman ennen kuutta ja ajoimme Helsinkiin. Lapset sai matkustaa yöpuvuissa, siirrettiin siis sängystä vaipan vaihdon kautta autoon, mutta uni ei maistunutkaan matkalla neideille kuin reilun puolen tunnin verran *great*. Ennen kasia oltiin lentokentällä ja sanottiin heipat reissuun lähtevälle isille <3. 

Sitten karautettiin tyttöjen kanssa loistokkaaseen Scandicin Grand Marinaan, Katajanokalle. Ihan huippupaikka ja vielä ihan mahtavaa asiakaspalvelua ennen matkaa puhelimessa ja saapuessa respan Patrikilta! Välikiitokset tähän. Kello oli tässä vaiheessa noin 8.30 ja ajatuksena oli: aamupala, kamat autosta huoneeseen (jonka saimme käyttöön heti aamusta, luksusta) ja sitten kohti Korkeasaarta, jossa tavattaisiin ystävät about 10.30-11 maissa.

Vaikkakin ravintolassa on leikkipaikka, se ilman aitoja on hieman haastava karkailuiässä olevan 1v 5kk kanssa =D Istutin neidit pöytään ja koitin sutjakkaasti hakea aamupalaa pöytään (tarjotin olis myös jees). Ensin kurkut, leipää, raejuustoa, peksua yms. ja tytöt syömään. Seuraavalla kierroksella mehua --> tällä välin reipas isosisko 2v 10kk on päättänyt lisätä suolaa sekä omaan että siskonsa annokseen "ihan vähän". Kolmas kierros ja puuroa pöytään. Neljännellä kierroksella lisää paperia ja lisää mehua. Sitten koittaa ehtiä hakea myös jotain itselleen, ennen kuin lapset on saanut syötyä sen mitä syövät - keksillä voi onneksi ostaa 3 min lisäaikaa =D Nopee leipä ja peksut omaan nassuun, vähän jogurttiakin ehti syödä noin sadannella kierroksella buffan puolelle. Sitten ajattelen, että nyt lapset viihtyy leikkipaikassa, josko otan kuitenkin sen teen: VIRHE! Se tee jäi koskemattomana pöytään, kun pienempi neiti, joka on oppinut liudan uusia sanoja tulee pöytään vaippaa osoittaen ja sanoo "kakka", jonka jälkeen päättää juosta karkuun. Ota toinen kiinni ja ala laittaa kenkiä takaisin, kun tällä välin toinen haluaa myös, että äiti jahtaa ja päättää ottaa lipat. Lupaa jahdata hetkeä myöhemmin hotellikäytävällä, jos nyt laittaa nätisti kengät itse jalkaan (ja näin päivän ensimmäinen uhkaus/kiristys/lahjonta -sarjastamme on käytetty jo hieman klo 9.30 jälkeen).

Kun vaippa on vaihdettu huoneessa, alkaa aamun aikainen herätys näkyä. Pienempi ei halua uutta vaippaa saatikka housuja jalkaan ja jotta päästäisiin lähtemään kohti Korkeasaarta, on parkkihallista olevasta autosta haettava vielä muutama kassi. (Tämän tiesin jo etukäteen, että on VIRHE pakata monta pientä kassia yhden ison matkalaukun sijaan, mutta autoomme ei olisi mahtunut kahta isoa matkalaukkua sekä tuplarattaita, joten tämä ratkaisu oli ainoa vaihtoehto). Siinäpä sitten aikani huutoa kuunneltua sain lapselle vaatteet takaisin ja pohdin, onko helpompi hallita a) vaunut sekä kolme pientä kassia vai b) lapset kävelee ja kolme pientä kassia  --> päädyin ratkaisuun b, VIRHE! Isompi oli onneksi tässä kohtaa vielä hyvin mukana ja innostui hissin nappien painamisesta mutta pienempi ei valinnut kertaakaan sitä suuntaa, minne olisi pitänyt mennä. Nyt alkoi jo hiki irrota, ja ensimmäinen viesti kavereille, että 11 on realistisempi tapaamisaika. 

Kun päästiin huoneeseen ja oli äidin aika vaihtaa vaatteet ja pakata reppu, että päästäisiin matkaan, niin isommalle ei yhtäkkiä käynyt mikään. Päivän toinen uhkaus/kiristys/lahjonta -sarjastamme käytettiin, "me ei lähdetä mihinkään, jos et nyt.." tyylikkäästi siinä heti tuntia myöhemmin. Tässä vaiheessa alkoi äidillä pipoa kiristää, joten molemmat neidit odottivat sitten vaunuissa pikaisen 10 min ehostuksen, pakkauksen ja vaatteiden vaihdon ajan. Matkaan päästiin hotellilta noin 10.40 vain todetaksemme, että seuraava venekuljetus Korkeasaareen lähtee 11.20. Puolen tunnin odotus Kauppatorilla, josta onneksi sai mansikoita ja seurailtavaa veneiden muodossa riitti. 

Perillä siis Korkeasaaressa "inasen" myöhemmin, kuin oli alunperin ajateltuna, mutta kuitenkin. Vastassa olivat ihanat ystäväni oman 9kk vauvansa kanssa, jotka antoivat myöhästymisen minulle anteeksi, kun ajattelivat, että on eri asia olla liikenteessä 1 aikuinen vs. 2 taaperoa kuin 1 vauva vs. 2 aikuista =D 

Korkeasaaressa onneksi meni mukavasti, eläimiä oli kiva katsella, molemmat vaipuivat salakavalasti uneen päikkäreillekin -ei toki niin, että olisin siinä välissä ehtinyt syödä. Kyllähän ensimmäinen heräsi, kun ruokaa oli tarkoitus tilata -mutta päivä sujui kivasti ja oli mukava nähdä ystäviä. Tähän lisätään myös, että onneksi Korkeasaaressa on hyvät lastenhoitotilat, koska pienempi teki reissun aikana kolmet kakat, joista yhdet tuli housuista läpi. Neljännet vielä hotellilla. Bueno. 

Ennen takaisin lähtöä napattiin vielä ukkoskuuro siinä kun jätskillä oltiin. Onneksi oli pieni katos, mutta hieman märkä ja kolea fiilis kuuron jälkeen oli. Ei muuta kuin veneella kohti Kauppatoria 15.40, eli mukavastihan päivä Korkeasaaressa sujui. Esikoisen mielestä kuitenkin veneellä meno oli parasta päivässä :)

Paluumatkalla hotellille pysähdyttiin vielä maailmanpyörään, jossa päästiin 4 kierrosta ja se oli kaikista meistä tosi kivaa. Sai kiipeillä penkeillä, oltiin korkeella, näki kauas ja sai hyviä kuvia. Takaisin hotellilla oltiin juuri sopivasti 16.50 kun Pikku Kakkonen alkoi. Evästä neideille ja äidille 15 min uppoutuminen omaan puhelimeen *huh*

Illalla ohjelmassa oli saunomista. Hieman kolean päivän jälkeen oli ihanaa, että saunaan oli mahdollista mennä 17-22 eli koko illan! Sen on muuten kumma, että kun menee saunoon kahden alle 3-veen kanssa, niin lauteille olleet 4 muuta saunojaa katoaa kukin vuorollaan ja lopulta saa saunoa ihan rauhassa omalla porukalla =D =D  että rentouttavia löylyjä vaan kaikille. Samalla järkytettiin heistä kahta, ilmeisesti saksalaista turistia, tuomalla "vauva" saunaan. Kauhea huoli oli, ettei ole liian kuuma ja onko nyt OK ja miten jaksaa saunoa. Tähän ei muuta voi sanoa, kuin "Welcome to Finland", totesin, ettei ole hänelle ensimmäinen kerta, johan sitä tuohon ikään mennessä on ehtinyt abouttirallaa vuoden verran saunoa =D 

Saunan jälkeen alkoi pitkä päivä jo näkyä ja iltapalaa otettiin jo 18.45 ja siitä hetimmiten iltatoimille. Huoneessa on iso parivuode ja tarkoitus oli kaikkien tässä nukkua yhdessä, mutta Venja keksi, että voisi tehdä oman pesän pienelle sohvalle. Ei muuta kuin sohva sivuvaunuksi sänkyyn -toki kysyin, että eikö se olisi Eminalle passelimpi (oli oikeesti loistava idea), koska on reunat, niin Emina ei pääsisi putoamaan ja hän saisi olla äidin kanssa isossa sängyssä. "Ei, minä haluan nukkua sohvalla" -selvä homma. 

Pienempi nukahti nopeasti äidin kainaloon isoon vuoteeseen ennen puolta kasia ja isommallakin alkoi silmät lupsua. Jostain syystä ajatus "menisikö tämä näin helposti" -iskeytyi päähäni. VIRHE! Sitten alkoi perusralli: "haluan vettä", "äiti multa tulee kakka", "äiti haluan isoon sänkyyn", "haluan kotiin" "ei mua väsytä yhtään". Jaaaaaa laskeminen sataan alkoi (kymmeneen laskeminen ei riitä alkuukaan). Myös taas annan itselleni pointsit tosi kasvattavista uhkaus/kiristys/lahjonta -sarjastamme, "jos et nyt nuku, niin me ei mennä huomenna mökille" tai "saat vettä, kun ensin rauhotut" ihan mainitakseni muutaman malliesimerkin.

Paikasta en tinkinyt, koska hän oli sen itse valinnut. Ja onneksi se unikin vihdoin koitti. Ensimmäisenä soitto ystävälle ja minibaarista pieni pullo punaviiniä (se piti kuvatakin, mutta näköjään lasi tyhjeni tämän kirjoituksen aikana). 

HUOKAUS!!!!!! Ja huh, on kyllä ollut sellaista vuoristorataa tämä päivä. Selvittiin ja iloakin oli paljon, mutta oli tämä hippasen verran raskaampaa kuin etukäteen osasin ajatella. Nyt ei muuta kun itsekin unta palloon, aamusta taistelutanner tärähtää taas heti klo 6 jälkeen. Aamupäivän ohjelmaa en ole vielä suunnitellut, mutta päikkäriaikaan ajellaan sitten ystäväni mökille jatkamaan juhannusta.

MAHTAVAA JUHANNUSTA IHAN KAIKILLE -JA TSEMPPIÄ, SINÄ(KIN) OLET HYVÄ ÄITI!!! 

Halleluja-halleluja!!!!!

Nytkö se tapahtuu??? Uskaltaakohan vielä iloita isommin???
MUTTA sisimpäni hymyilee ja ajatus on kirkas, olen nukkunut viime yönä yli 6 TUNTIA PUTKEEN!!!! Enkä vain viime yönä, vaan koko tämän viikon -aijettä!!!!!!

WOOP WOOP -kylläpä nuo kuusi putkeen nukuttua tuntia vain tuntuu niiiiin mahtavilta, ai että tuntuu, että olisi nukkunut vuoden =D =D =D 

Venja on nyt 2 vuotta ja 9 kk, ehkä ikää on tullut nyt sen verran, että hän pystyy käsittelemään päivisin tapahtuneet asiat eikä ole enää tarvetta itkeä ja raivota öisin <3 voi pientä. Tätä hetkeä on niin odotettu, on kokeiltu kaikki niksit iltarutiineista vyöhykyterapiaan mutta joillain se nukkumaan oppiminen kestää kauemmin kuin toisilla.

Oon niin onnellinen myös siitä, että nuorempi neiti päätti 6kk ikäisenä lopettaa itse yösyömisen ja ruveta nukkumaan koko yönsä rauhassa. Kaikki respect vain teille, jotka valvotte kahden pienin tai kaksosten kanssa, kyllä itselle tuo yhden kanssa valvominen on ollut ihan tarpeeksi. 

Ja sen vuoksi oli hyvä, että Emina sai alkunsa Venjan ollessa vasta 10kk --> jos olisimme jääneet odottelemaan, että Venja oppii nukkumaan yönsä, voi olla, että olisi sisarus jäänyt kokonaan tekemättä.

TÄÄ ON NIIN SUPER MAHTAVAA!! Kohta kolme vuotta kun on nukkunut yönsä parin tunnin pätkissä, niin en voi kuin toivoa, että uniongelmat alkaisivat olla takana päin <3

Kiittäen
yli kuusi tuntia putkeen nukkunut, levännyt äiti <3

ps. Ensi yönä kaappaan neidit taas kainaloon, kun ollaan keskenään kotosalla *pus* 

Paska haisee ja banjot soi

Moni kysyy multa, miten voisi päästä esiintymisjännityksestä eroon. Tässä vastaus: Ei siitä pääse, mutta sen kanssa oppii esiintymään. Itsehän olen aivan mahoton jännittäjä. Mua jännittää lähes poikkeuksetta kaikki keikat. Usein jännittää aamulla eniten, vaikka itse juonto olisi sitten vasta illalla. Jännitys tuntuu ensin sydämessä, sitten mahassa, päässä ja reisissä. Yleensä se mukavasti vilkastuttaa myös aineenvaihduntaa ja mitä isompi keikka, sitä enemmän parkeeraan päivän aikana vessassa.  Päivän kun on paskantanut, niin tuntia ennen vetoa alkaa sitten jatkuva pissahätä ja jano yhtäaikaa.

Hetkeä ennen lavalle nousua pahin jännitys laantuu ja pissahätä ja jano unohtuvat. Ensimmäisten lauseiden jälkeen jännitys poistuu myös kokonaan reisistä, mahasta ja sydämestä. Jäljelle jää vain kohonnut vireystila ja innostus. Ekan juonnon jälkeen alkaakin jo odottamaan, koska pääsee lavalle uudestaan.

Vuosien varrella olen oppinut muutaman keinon lievittää jännitystäni ja ajattelin jakaa ne nyt teille.

1. Pyrin valmistautumaan niin hyvin kuin mahdollista. Tämä tarkoittaa sitä, että tutustun etukäteen asiakkaan toimintaan, ohjelmaan ja puhujien / esiintyjien taustoihin. Mietin karkeasti spiikit, mitä missäkin välissä kannattaa sanoa. Joskus teen ihan valmiit lainit, vaikka juontaessa en niitä sitten käytäkään.

2. Käyn tarvittaessa kampaajalla ja valitsen vaatteet, missä minusta tuntuu kauniilta ja hyvältä. Ja jos mahdollista niin muutenkin yritän saada valmistautua ILMAN lapsia, koska se nostaa ihan älyttömästi ressikäyrää, kun yrität meikata samalla kun toinen lapsista on huutoitkien tarrautunut jalkaan kiinni.

3. Matkalla paikalle kuuntelen musiikkia, laulan ja vähän jorailen (toki varovaisesti jos itse ajan). Lavan takana usein vähän jumppailen puvun antamassa mittakaavassa. Heilutan käsiä, kyykkäilen vähän että saan veren kiertämään.

4. Olen ajoissa paikalla. Mua auttaa tosi paljon, kun näen esiintymispaikan. Käyn myös lavalla pyörähtämässä, katson miltä sali näyttää sieltä käsin. Yleensä kuvittelen puitteet paljon mahtipontisemmaksi päässäni ja rauhoitun kun nään, että kyseessä ei ole Hartwall Areena tai Olympiastadioni...

5. Ja sitten vaan päätän mennä lavalle ja hoitaa homman vaikka pieni sisäinen ääni kehottaisi juoksemaan takahuoneen kautta ulos ja pakenemaan paikalta! Tässä kohtaa olen myös kiitollinen koko päivän ripulista, sillä eipähän ainakaan turvota vaikka kaikki muu menisi ihan pieleen!

Rakkaudella,

Elina

Koti kaupan - tsekkaa miltä meillä voisi näyttää :D

Meidän perheellä on niin sanotusti haku päällä! Ja sitä oikeaa tulevaa kotia etsiessä, törmättiin myös uudenlaiseen välittäjään. Tämä välitysfirma (BO lkv) ei ainoastaan kuvaa kohdetta vaan STAILAA sen ennen kuvaamista! No hello!!!! Vähänkö kuulostaa hyvältä. Ainoa, että en ollut osannut odottaa millaisen työmäärän se kuitenkin minulta tulisi vaatimaan. Sain viikkoa aikasemmin kuvausohjeet sähköpostiini ja ne nähdessä kadutti, etten ollut koskaan hurahtanut Konmaritukseen. Arvakkaa oonko KONkaapittanut ja KONroskittanut niin maan perkeleesti koko viikon? :D

Siinä vaiheessa kun stailaaja saapui autolla pihaan, niin mä olin saanu kuorittua roinan alta meidän asunnon ja täytyy sanoa, että siistit pinnat tuntu tosi vapauttavalta. Tosin suurin osa on tungettuna kaappeihin, mutta itsekkin oikein hämmästyin kuinka kivalta meillä voisi näyttää jos roinaton olotila olisi pysyvä. Mutta tsiikatkaa miltä meillä näytti stailaajan käynnin jälkeen: 

No nyt on vaan ainoa ongelma, että mitenkäs tää pidetään tässä kunnossa myös asuntonäytöillä. KONHELP?

PS; Myynti-ilmosta pääset tsekkaa loput kuvat ja lupaan viedä sen ihmisen syömään ja juomaan pitkän kaavan kautta, kuka linkkaa meille potentiaalisen ostajan ;) 

Ottaako ruuhkikset ylivallan!?!

Viime viikonloppuna luin lyhyen haastattelun yrittäjien verkkolehdestä, jossa haastateltiin 31- vuotiasta naisyrittäjää, joka jutun alussa korosti, että nuorilla yrittäjillä on jatkuva KIIRE. Olin jutun luettuani aivan hiilenä, koska se oli mielestäni aivan kukkua. Miten niin meillä on kiire? Omasta mielestäni MINULLA ei ainakaan ole kiire. En yhtään pystynyt samaistumaan tuohon haastattelun kiireiseen naiseen, mikä on hieman yllättävää...koska haastateltava olin minä itse.

Minullako kiire?

Ensimmäinen reaktio juttuun oli kieltäminen ja jutun kirjoittajien syyttäminen. Laitoin jopa heille hieman syyttävän sävyisen sähköpostin (*nolous), missä kirosin sitä etten ollut pyytänyt juttua oikolukuun ennen julkaisua. Totuus on kuitenkin se, että haastattelu on ihan nauhalla ja kyllä minä ilmeisesti ihan itse siellä sitä "kiire" sanaa viljelen... (Toki puollustuksekseni täytyy todeta, että haastattelu päivänä minulla ihan oikeasti oli kaikilla mittapuilla kiireinen päivä, mikä varmasti vaikutti haastattelun sävyyn.)

Miksi tämä sitten niin vaivaa minua? Koska ihanneminälläni ei ole koskaan kiire, vaan hän on aina läsnä. Nyt huomaan, että olenkin elänyt valheessa, missä olen vain uskotellut itselleni, että minulla on kaikki maailman aika. Näin rysänpäältä kiinnijääminen pakottaa minut tunnustamaan, että kyllä mulla helkkari soikoon on ollut kiire syksystä lähtien ja on edelleen. (Todella ärsyttävää olla epätäydellinen!) 

Saakeli onko nää nyt ne ruuhkavuodet ja miten voin estää niitä ottamasta ylivallan!?! Meditointi ei oo mun juttu, mutta oisko kellään muita tipsejä?

Oma kroppa takaisin

Viime aikoina silmiini on osunut useampi blogikirjoitus, jossa ollaan ylpeinä omia itsejään  ja kehoitetaan heittämään painoindeksiä vesilinnulla. Viesti on tärkeä -kannustetaan hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.

Se on minustakin täysin OK ja niin sen pitää ollakin, että itsensä kanssa on hyvä olla. Sanoi painoindeksi sitten mitä tahansa. Mutta aina tässä kohden mietityttää, että vaikka mahamakkarat tai ylipaino ei ulkonäöllisesti kantajaa haittaa ja jengiltä saa positiivista palautetta omasta rohkeudesta, niin eikö terveydellä ole mitään painoarvoa? 

Itse olen saanut kaksi lasta hyvin nopealla tahdilla ja vaikka ymmärränkin sen, ettei näin kolmekymppisenä enää vaa´an tarvitse samoja lukemia näyttää kuin parikymppisenä, niin minusta olisi julmaa jättää kaikki raskauden tuomat kilot kehoon. Ja kyllä se vaikuttaa ihan arkiseen jaksamiseen, onko kehossa ne +16kg!! 

Sillä on tosi iso vaikutus, miten nivelet jaksaa, polvet, selkä ym. Ihan kuin kulkis koko ajan +16kg reppu selässä ihan huvikseen?? Eihän sellaista jaksais, niin miks sitä läskiä sitten pitäis jaksaa mukana kantaa? Ja entä kaikki sisäelimien ympärillä oleva rasva? Äärimmäisen epäterveellistä, vaikken mikään ravintospesialisti olekaan.. 

Nyt ollaan hyvässä vauhdissa saamassa omaa kroppaa takas :)

***
Kuopukseni oli puolivuotias, kun sain ystäviltä ja mieheltäni TOIVOMANI lahjan Personal Trainerille. Alku takkusi. Pohdin kovasti, mistä motivaation puute johtui. Imetin vielä, enkä ehkä ollutkaan valmis luopumaan äidillisestä pyöreydestä. Innostuin onneksi liikkumaan, mutta ruokailutottumusten muuttaminen oli hankalampaa -eikä paino lähtenytkään putoamaan haluamaani tahtia. 

Koko syksy oli aaltoilevaa, vaikka imetys loppui niin pienten lasten arki on kuluttavaa ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen treenit ja salaatin popsiminen oli vähiten kiinnostavaa hommaa. Siksi painon pudotus menikin hetkeksi jäihin. Puolen vuoden pudotussaldoksi jäi -4kg.

Kunnes, aivan yhtäkkiä. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, tuli se fiilis, se sama motivaatio, jonka sain myös raskauksien välillä - NYT olen valmis!! Ja niin olen ollutkin.10 viikkoa menty tiukalla ruokavaliolla, reenillä ja huikeella motivaatiolla saada raskauskilot karistettua tästä kropasta.

Vasemmalla kesäkuu 2016 // Oikealla huhtikuu 2017

Ne ei kuulu mulle. Ne ei näytä minun mielestä hyvältä. En koe itseäni löllykkämahan kanssa kauniiksi ja vetävän näköiseksi. Mä haluan olla hot!

Ja kohta olen. Vielä on matkaa -saatanan paljon matkaa. Mutta nyt on motivaatio ja kun on päästy vauhtiin, niin aina kun kilo tippuu niin se motivoi jatkamaan lisää. Ja kaikki ennen/jälkeen kuvat antaa puhtia, kun näkee onnistuneensa :) Hidasta on, mutta eipä tässä kiire olekaan. 

Mutta siitä en tosiaan tiedä, että riittääkö motivaatio ihan samoihin lukemiin (10kg vielä), kuin ennen lapsia vai antaako sitä jo ne viimeiset muutamat kilot anteeksi? Katsotaan, tällä hetkellä oon huippufiiliksissä omasta itsekurista ja jo pudotetusta -8kg!!! Woop woop.

Miksi avoimuus on niin vaikeaa

Viimeisen kolmen vuoden aikana olen viettänyt enemmän aikaa keskustelupalstoilla, kun aiemmin ja olen useasti meinnannut lentää pyrstölleni ihmisten ahdasmielisyyden takia. Mikä siinä avoimuudessa on niin vaikeaa?

En ymmärrä, miten joku voi jättää lapsen yökylään alle vuoden ikäisenä!?! En ymmärrä, miten joku voi olla kasvissyöjä!?! En ymmärrä, miksi joku on lihava!?! En ymmärrä, miksi joku haluaa olla työtön!?! En ymmärrä, miten Trumpista tuli presidentti!?! Tiedättekö mitä? Minä ymmärrän näistä jokaista. En välttämättä hyväksy tai ole samaa mieltä, mutta minä ymmärrän.

Olen alkanut kiinnittää huomioita myös ihan tavallisiin keskusteluihin ja väittelyihin netin ulkopuolella ja sama kaava tuntuu toistuvan usein myös siellä. Me emme ymmärrä, koska emme kuuntele tai vaivaudu selvittämään toisen taustoja. Pääsee paljon helpommalla, kun ei tarvi selvittää miksi toinen on erimieltä. On helpompaa jengiytyä samoin ajattelijoiden kanssa huutamaan omaa mielipidettä. Onneksi tapaan päivittäin myös ihmisiä jotka osaavat ajatella ja he pistävät minutkin miettimään silloin kun itse olen sokaistunut someraivosta.

Ymmärtäminen vaikenee, kun mennään isompiin asioihin. Tiesitkö, että joka kolmas meistä kantaa geeniä, joka saa meidät käyttäytymään agressiivisesti ja altistaa jopa toisen ihmisen tappamiseen? Suurin osa geenin kantajista eivät ole agressiivisia, mutta tämä geeni yhdistettynä väkivaltaiseen ja laiminlyötyyn lapsuuteen saa geenin aktivoitumaan. En todellakaan hyväksy väkivaltaa tai tappamista, mutta tämän tiedon valossa voin ymmärtää siihen johtaneita syitä.

Yleensä emme edes kinastele niin isoista asioista vaan niistä ihan tavallisista. Puolueet ja politikot kinastelevat, miten valtion ja kunnan asiat pitäisi ratkaista - sen sijaan, että keskittyisivät kuuntelemaan ja yrittäisivät edes ymmärtää toistensa lähtökohtia. Puhumme pahaa naapurista, joka ei vastaa ystävälliseen tervehdykseemme tietämättä, että naapurin läheinen kuoli eilen, jonka johdosta naapuri ei surussaan halua kohdata vielä ketään. Ymmärtämällä toisia pääsemme ratkaisemaan oikeaa ongelmaa sen näkyvän oireen alla. Aina ei ole mitään ratkaistavaa, mutta olemalla kiinnostuneita toisistamme lisäämme ainakin omaa tietämystämme.

Luin eilen artikkelin "Dialogisesta johtamistavasta" ja tajusin dialogin suurimman merkityksen. Sen lisäksi, että sen avulla voidaan tasavertaisesti keskustella ja oppia, se tekee myös meistä avoimempia toisiamme kohtaan dialogin ulkopuolella. Dialogi itsessään ei ole mikään uus juttu, mutta olipa kiva tajuta se taas uudelle tapaa.

Avointa sunnuntaita kaikille <3

- Elina

PS: Tässä muuten linkki tuohon artikkeliin. Suosittelen =) Dialoginen johtaminen ja vallankäyttö