Miksi avoimuus on niin vaikeaa

Viimeisen kolmen vuoden aikana olen viettänyt enemmän aikaa keskustelupalstoilla, kun aiemmin ja olen useasti meinnannut lentää pyrstölleni ihmisten ahdasmielisyyden takia. Mikä siinä avoimuudessa on niin vaikeaa?

En ymmärrä, miten joku voi jättää lapsen yökylään alle vuoden ikäisenä!?! En ymmärrä, miten joku voi olla kasvissyöjä!?! En ymmärrä, miksi joku on lihava!?! En ymmärrä, miksi joku haluaa olla työtön!?! En ymmärrä, miten Trumpista tuli presidentti!?! Tiedättekö mitä? Minä ymmärrän näistä jokaista. En välttämättä hyväksy tai ole samaa mieltä, mutta minä ymmärrän.

Olen alkanut kiinnittää huomioita myös ihan tavallisiin keskusteluihin ja väittelyihin netin ulkopuolella ja sama kaava tuntuu toistuvan usein myös siellä. Me emme ymmärrä, koska emme kuuntele tai vaivaudu selvittämään toisen taustoja. Pääsee paljon helpommalla, kun ei tarvi selvittää miksi toinen on erimieltä. On helpompaa jengiytyä samoin ajattelijoiden kanssa huutamaan omaa mielipidettä. Onneksi tapaan päivittäin myös ihmisiä jotka osaavat ajatella ja he pistävät minutkin miettimään silloin kun itse olen sokaistunut someraivosta.

Ymmärtäminen vaikenee, kun mennään isompiin asioihin. Tiesitkö, että joka kolmas meistä kantaa geeniä, joka saa meidät käyttäytymään agressiivisesti ja altistaa jopa toisen ihmisen tappamiseen? Suurin osa geenin kantajista eivät ole agressiivisia, mutta tämä geeni yhdistettynä väkivaltaiseen ja laiminlyötyyn lapsuuteen saa geenin aktivoitumaan. En todellakaan hyväksy väkivaltaa tai tappamista, mutta tämän tiedon valossa voin ymmärtää siihen johtaneita syitä.

Yleensä emme edes kinastele niin isoista asioista vaan niistä ihan tavallisista. Puolueet ja politikot kinastelevat, miten valtion ja kunnan asiat pitäisi ratkaista - sen sijaan, että keskittyisivät kuuntelemaan ja yrittäisivät edes ymmärtää toistensa lähtökohtia. Puhumme pahaa naapurista, joka ei vastaa ystävälliseen tervehdykseemme tietämättä, että naapurin läheinen kuoli eilen, jonka johdosta naapuri ei surussaan halua kohdata vielä ketään. Ymmärtämällä toisia pääsemme ratkaisemaan oikeaa ongelmaa sen näkyvän oireen alla. Aina ei ole mitään ratkaistavaa, mutta olemalla kiinnostuneita toisistamme lisäämme ainakin omaa tietämystämme.

Luin eilen artikkelin "Dialogisesta johtamistavasta" ja tajusin dialogin suurimman merkityksen. Sen lisäksi, että sen avulla voidaan tasavertaisesti keskustella ja oppia, se tekee myös meistä avoimempia toisiamme kohtaan dialogin ulkopuolella. Dialogi itsessään ei ole mikään uus juttu, mutta olipa kiva tajuta se taas uudelle tapaa.

Avointa sunnuntaita kaikille <3

- Elina

PS: Tässä muuten linkki tuohon artikkeliin. Suosittelen =) Dialoginen johtaminen ja vallankäyttö

Maailman hienoin mummo

Meidän mummo asui Kolkontaipaleella talossa, joka ei ollut aivan tavallinen talo, sillä kun sen kynnyksen yli astui, muuttui se meille lapsille satujen Huvikummuksi. Niin kuin saduissa, oli myös meidän mummon huvikummussa kaikki sallittua. Sormet eivät riitä laskemaan niitä kertoja, kun laskimme patjoilla rappusia pitkin, rakensimme lakanoista ja matonkuteista prinsessa pukuja tai tutkimme aitasta aarteita. Vanhaan saunaan rakennettu kauhutalo tai edes pihaan rakennettu vesiliukumäki ei saanut mummoa hermostumaan vaan aina aamulla keittiössä odotti manna– tai riisipuuro jäisellä mansikkahillolla kuorrutettuna.

Mummo edusti myös pysyvyyttä. Vaikka itsellä kotipaikkakunta, kaverit ja kiinnostukseen kohteet vaihtuivat, mummola pysyi aina samana. Meille opetettiin koulussa, että mikään ei ole varmaa paitsi muutos, mutta todellisuudessa sanonta menee näin: "Mikään ei ole varmaa paitsi muutos ja se, että Eeva-mummo on Kolkontaipaleella kyökissä leipomassa riisipiirakoita."

Lähivuosilta mummo opetti meille tietämättään myös kallisarvoisen läksyn. Viimeisten vuosien aikana mummo palasi muistossaan paljon taaksepäin ja selvästi mielenpäälle nousivat ne vaikeat asiat. Asiat, jotka olivat jääneet kaivamaan mieltä ja sydäntä. Uskon, että meidän tulisikin osata antaa itsellemme anteeksi eri elämänvaiheessa tehdyt valinnat ja tapahtumat, jotta ne eivät palaisi mieleemme myöhemmin kummittelmaan. On toki tärkeä antaa anteeksi muille, mutta ennen kaikkea sovinto on tehtävä itsensä kanssa.

Päätän tämän tarinan lempimuistoon, joka mummolla oli minusta:

”Ei olis uskonut, että sinusta Elina tuli tuollainen bisnesnainen, kun miettii sitä millainen sinä olit lapsena. Kun perunapenkkiä katsoi, niin näki heti, mikä niistä oli sinun kitkemä rivi. Kokkosen lasten rivit olivat niin kauniita ja siistiä, mutta sinun rivistä oli nypitty joka kolmas rikkaruoho. Mutta tästäkin huolimatta sinusta kasvoi niin hieno nainen.” Mitäpä muuta minusta olisi voinutkaan tulla, kun esikuvana oli maailman hienoin nainen, mummo.

Ihania muistoja sydämessä aina vaalien

Rakkaudella,

- Elina

Säästökuurilla

Täällä sitä ollaan, juontamassa Hullun halpoja päiviä Kuopion Carlsonilla. Ihan huippu viikonloppu, pienen prinsessan ja mummin kanssa reissussa :)

Alkutalvi on ollut taloudellisesti haastava, keikkoja sekä stailausasiakkaita on ollut minulla äitiysloman päättymisen jälkeen niukanlaisesti ja lapsiperheen menoja on hankalampi säännöstellä kuin kahden aikuisen taloudessa.

Olen ollut aina ihan järkyttävän kova shoppailemaan. Ja kivaahan se on, kun on rahaa -ei siitä mihinkään pääse. Suurinosa tuloistani on aina mennyt shoppailuun.. vaatteet, laukut, kengät, meikit.. ripset, kynnet, kasvohoidot, kampaajat, hierojat yms. Hemmottelen mielelläni itseäni ja omassa päässä oikeutan itselleni aina jotain kallliitakin merkkilaukkuostoksia. Jos joskus olisi älynnyt ylimääräisiä säästää, eikä ostaa kaikkia "maailman ihanimpia" laukkuja, näistäkin päivistä voisi olla nyt helpompi rämpiä läpi.. =D 

Nyt kun raha ei riitä ylimääräisin menoihin ja joutuu aika tarkkaan miettimään, mihin rahaa käyttää (kaikki hoitovapaalla olevat äidit tietää, mitä tarkoitan) olen joutunut asettamaan itseni myös shoppailukieltoon. Ja tää on siis aivan karmeeta.

EN OIKEASTI TIEDÄ, ONKO DIEETTI VAI SHOPPAILUKIELTO PAHEMPAA!! Joka tapauksessa rankka kevät menossa itsekurin kannalta, omg.

Niinpä lauantaina juontaessani, sen sijaan, että olisin mitään ostanut -kuvasin KAIKKI tuotteet,  jotka olisin ostanut,  jos rahatilanne sen sallisi. Ja ottaen huomioon, että mitään tarvetta millekään tuotteelle ei ole. Meiltä ei puutu mitään, mitä välttämättä arjessa tällä hetkellä tarvitsisimme.. siis aivan uskomatonta, minkälaisia mielihaluja ihmisellä on. Tämä oli kyllä hyvä koe ja kuvaaminen jollain tavalla ehkä auttoi siinä tuskassa, mikä tuli, kun yksinkertaisesti ei ole varaa ostaa mitään ylimääräistä. Typerää.

Mutta noin yleisesti ottaen olen pidetty tavaratalo/kauppakeskusjuontaja, koska palautan suurelta osin keikkapalkkiot tilaajalle takaisin, kun tapaan ostaa sitä sun tätä.

Tässä pieni kuvakollaasi haaveistani, abouttiarallaa 800e olisi kevyesti saanut tuotteisiin menemään kolmen päivän aikana.. Jestas, jonkin asteinen sairaus kai tämäkin, hups.

Syyllisyys; aliarvostetty ystävämme

Osallistuin keskiviikkona Huippunaisten iltaan, jossa panelisteilta kysyttiin yhtenä kysymyksenä vinkkejä sisäisen äänen löytämiseen, jotta jokainen voisi löytää oman elämäntehtävän. En tiedä vastasiko kukaan varsinaisesti kysymykseen tai ainakin mun keskittyminen siirtyi sanaan syyllisyys, joka nostettiin hetkeksi tapetille. Syyllisyys nähtiin asiana, jonka kanssa "oppii elämään" erityisesti liittyen äitiyteen ja työhön. Siinä vaiheessa mun käsi alkoi sohimaan ilmaa ja yritin saada kommenttipuheenvuoroa, mutta keskustelu jatkui eteenpäin ja jäin sisäisesti kiehumaan yleisön juokkoon. Joten tässä vuodatus:

A. Ei ole olemassa mitään elämäntehtäväsi kertovaa sisäistä ääntä. Taivas ei yks päivä vaan repeä ja langeta valokeilaa sinuun ja kerro, että tässä sulle elämäntehtävä! Tämä on yhtä suuri myytti, kun äidinvaisto, joka tarujen mukaan puskee ulos sun vaginasta yhdessä vauvan kanssa.

B. Yksi sisäinen ääni meillä kuitenkin on ja sen nimi on tietenkin syyllisyys. Se on se ääni, mitä meidän tulisi kuunnella eikä vain elää sen kanssa rinnakkain. Syyllisyys ja sen lisäksi kateus on mahtavia tunteita, jotka alitajuntaisesti paljastavat meille mitä oikeasti haluamme tehdä ja mitä emme.

Kaisa Liski kertoi paneelissa, että hänestä ei ollut okei pitää lastaan tarhassa 5 päivää viikossa, joten hän hankki hoitajan kotiin yhdelle päivälle. Tämä ei liittynyt tarinan pääjuoneen, mutta kiinnitin siihen huomiota, koska se oli juuri se miten pitäisi toimia kun syyllisyys nostaa päätään.

Mieti miten voit muuttaa vallitsevaa tilannetta niin, että se ratkaisu tuntuu sinusta hyvältä. Ei naapurista, ei anopista vaan sinusta hyvältä. Joskus syyllisyys ohjaa tekemään isoja ratkaisuja, jotka saattavat poiketa valtavirrasta, mutta uskon että se on ainoa tie onneen.

Syyllisyys on tunne, joka pitää meidät uskollisena omalla itsellemme ja ohjaa meitä meille luontaisiin toimintatapoihin. Syyllisyys myös ohjaa meidät tekemään itselle merkityksellisiä asioita. Siellä myös se niin kutsuttu elämäntehtäväkin on. Tee siis syyllisyydestä kaveri, jonka sanomasta olet kiinnostunut ja vielä toimi sen antamien vinkkien mukaan.

Rakkaudella,

Elina

ps. Nyt joku jäi kritisoimaan A-kohtaa ja väittää, että kyllä äidinvaisto on olemassa, mutta muistele vielä kerran niitä ihan alkuaikoja vastasyntyneen kanssa. Tiesitkö todella "vaistoten" vauvan itkun syyn ennen lähempää tarkastelua tai opittua rutiinia. Minä ainakin ekaa kertaa vauvan kopan kotiin lattialle laskiessani kysyin ihan äänen, että "Mitäs nyt tehdään?"

Miltä tuntuu elämä ilman vaakaa?

Nyt on mennyt reilu puoli vuotta, kun kirjoitin "Ikuinen Läski" blogauksen, jossa nakkasin puntarin metsään. Ainut, että en oikeasti heittänytkään puntaria pois. Mulla oli vakaa tarkoitus heittää se varastoon tai roskiin, mutta se jäi sisälle pyörimään ja mitäs siitä sitten seurasi? Repsahdus tietenkin.

Syyskuussa, kun lopetin imetyksen annoin itselleni käydä luvan vaa'alla ennen lopetusta ja kuukausi sen jälkeen. Tarkoitus oli todistaa muille ja itselleni, että imetyksestä johtuen en ollut päässyt kiloista eroon. Joo ja paino oikeesti tippui heti 2 kiloa, mutta sen johdosta kävin tuon kuukauden aikana myös useammin puntarissa kun itselleni luvatut kerrat ja aloin taas miettimään kehoani puntarin kautta.

Onneksi yksi aamu lokakuussa, kun olin taas hiipimässä salaa puntarille se olikin kadonnut? Ilmeisesti rakas puolisoni oli siirtänyt sen joko tahallaan tai vahingossa pois tutulta paikalta. En ole vieläkään kysynyt, missä se on koska totesin, että parempi etten tiedä. Kun puntari katosi niin pääsin taas paremmin kiinni itsestäni.

Nyt kun puntari ja lukemista johtuva itsensä sättiminen ei valtaa mielialaani, olen voinut keskittyä enemmän itseni kuunteluun. Tajusin että minua vuosia vaivannut turpoilu ja ähkyolo johtui maitotuotteiteista ja ruisleivästä. Siirryin kauramaitoon ja kauraleipään niin olo parani heti 80%! Myös hirveä juuston ja jäätelönhimo väheni, kun aloitin käyttämään kalkkitabletteja. Juustoa kyllä syön edelleen että ihan maidoton en ole, mutta turvotuksia ei oo siitä tullut. Paras muutos on kuitenkin ollut se, että musta tuntuu nykyisin UPEALTA suurimman osan ajasta. Nyt jos huomaan, että vaatteet kiristää niin siivoan ruokavaliota ja lisään liikuntaa, enkä jää vellomaan huonoon oloon.

Olen löytänyt itselleni myös täydellisen liikuntaharrastuksen, jonka johdosta olen päätynyt myös salille monen vuoden tauon jälkeen. Haluan kasvattaa voimaa, jotta pääsen tekemään vaativampia stuntteja. Asetin itselleni myös tavoitteeksi, että tämän vuoden kisaohjelmassa teen takaperinpuolivoltin, joka vaatii parempaa kehon hallintaa mitä mulla nyt on. Saas nähdä miten sen kanssa käy! :D Kerrankin en halua liikkua laihtuakseni vaan pitääkseni hauskaa ja kehittyäkseni.

Törmäsin tänä aamuna Vaakakapinaan facebookissa ja sen sanoma laihdutuksesta oli positiivinen yllätys. Kannattaa käydä tsekkaamassa, jos kamppailet painonhallinan kanssa. Itse hihittelin niille videoille puoli tuntia aamutuimaan... :D

Rakkaudella,

Elina

Vuoden äiti 2016

Hauskuutin itseäni käymällä viime vuoden facebook päivityksiä läpi ja tässä teille Vuoden äiti -palkinnon ansaitsevat päivitykset TOP 5:

Uuden Vuoden terkuin,

Elina 

Ps. vuosi 2017 alkoi myös erittäin vakuuttavasti..

Harjoittelu tekee mestarin

Heippa,

onpas ollutkin taukoa kirjoittamisesta. Touhua, kiirettä, vilskettä ja ressiä -tai sitten sairauksia ja silmäpussit XD

Ennen joulua tein jo luonnoksen hieman alakuloisissa fiiliksissä, kun välillä sitä aina pysähtyy miettimään -tässä tapauksessa lähinnä työasioita- ja jotenkin nyt olen pikkuisen hukkateillä tämän asian kanssa. No, se kirjoitus jäi sitten tekemättä.

Omat fiilikseni meidän "treffeiltä" eli sieltä mentaalivalmennuksesta piti kans avata, koska saatiin mieheni kanssa TÄYSIN päinvastaiset kirjainyhdistelmät. Olisi ollut hauskaa kertoa, mitä se käytännössä meillä tarkoittaa.. No, sekin kirjoitus sitten jäi. 

Joulun alla piti kirjoitella "epäonnistuneimmat lahjat top 5" -otsikolla, kun muistelin ihanan siippani minulle hankkimia synttäri- ja joululahjoja vuosien varrelta. Tässä olisi ollut hauskuutta kerrakseen. No, kuten huomasitte, tätäkään kirjoitusta ei koskaan tullut.

Välipäivinä olisi ollut aihetta kirjoitella kolmen päivän reissusta, jonka tein yksin kahden lapsen kanssa junalla (tuplavaunut, 2 hoitokassia + matkalaukku) Lappeenrantaan ystävän luokse. No, turha kai sanoa.. Tämäkin jäi kirjoittamatta. 

Mun tontut <3

Nyt on uusi vuosi ja uudet kujeet, meillä vuosi alkanut sairastelulla. Kun kaksi neitiä on peräjälkeen kipeenä ja meidän kohta 2,5 -vuotiaamme on alkanut taas saada yöllisiä huutokohtauksia parin kk tauon jälkeen, niin tämä korreloi suoraan äidin silmäpussien ja tummuuden tasoon.. Voi huokaus. 

Ja nyt on sitten punainen lanka taas näiden blogitekstien kanssa hukassa. Onneksi Ellu hoitaa meillä hyvin tätä bloggausta ;) Ehkä palaan noihin yllä oleviin vielä uudestaan jossain kohtaa. 

Yhden mielenkiintoisen jutun ehdin kuitenkin tässä sairastuvalla lukea ja se herätti ajatuksen, jonka tässä mielelläni jaan! 

Usein on tapana kehua lasta (kuten meilläkin) esimerkiksi 2-vuotiasta hänen laulettuaan "Tuiki tuiki tähtöstä" hieman sinne päin, että "hienosti, lauloitpa tosi kivasti" tai vielä pahempi "oletpa taitava". --> Tähän perään olisi hyvä lisätä, että "oletpa harjoitellut kovasti" tai että, "olet varmasti tehnyt paljon töitä sen eteen". 

KOSKA, näin lapsi oppii antamaan harjoittelulle ja työntekemiselle arvoa. Kun lapsi isompana kohtaa epäonnistumisia, jos häntä on muistettu kehua harjoittelusta, hän jaksaa yrittää uudelleen ja ottaa mieluummin vaastaan haasteita. Jos häntä on kehuttu taitavaksi ja fiksuksi ja hän epäonnistuu, itseluottamukselta putoaa pohja. Hän kokee olevansa huono, koska ei onnistunut. 

Nyt koitetaan muistaa kehua ja antaa arvoa harjoittelulle ja tehdylle työlle :) Uskon, että tämä kantaa hedelmää myöhemmin opiskelussa, työelämässä tai urheilussa (mistä artikkeli tulikin miehelleni vastaan, hän on ammattivalmentaja).

Mukavaa alkanutta vuotta kaikille!! Jatketaan harjoituksia ;) 
terkuin Kati