Mähän oon tunnetusti kaikenlaisten persoonallisuustestien suurkuluttaja ja oon tehnyt varmaan jokaikisen ilmaistestin tästä maailmasta. Oon lukenut aiheesta kirjallisuutta, käynyt seminaareissa ja harjoitellut myös käytännössä erilaisten persoonien kanssa työskentelyä. Voisi siis teoriassa kuvitella, että osaisin suhtautua oikein lapseeni, joka on monessa suhteessa täysin erilainen kuin minä… Mutta täytyy tunnustaa, että lapsen kasvattaminen hänen persoonallisuuden huomioiden on paljon haastavampaa kuin kuvittelin.
Tuukan äitiyslomalla aloin lukemaan Liisa Keltikangas-Järvisen teoksia siitä, miten eri tempperamentit meihin vaikuttavat ja miten vanhempina voimme parhaiten tukea lapsen hyvän itsetunnon muodostumista. Kirjojen kautta aloin ymmärtämään lastani paremmin. Jossain vaiheessa heitin romukoppaan kaikki standardiohjeet, kuinka lasten kanssa pitäisi toimia ja aloin toimimaan sen mukaan, miten minun lapseni toivoo toimittavan. En tarkoita sitä, että hypin Tuukan pillin mukaan, vaan yritän muodostaa rutiinit, jotka sopivat hänen tempperamentilleen. (Meillä se tarkoittaa usein sitä, että mietin ensin, miten itse haluaisin toimittavan kulloisessakin tilanteessa ja toimin sitten Tuukan kanssa päinvastoin :D Esimerkiksi uuteen kerhoon mennessä menemme paikalle ennen kuin se varsinaisesti aukeaa, jotta voimme rauhassa tutustua pelkkään tilaan ennen ihmishälinää. Ihmispaljous on selvästi helpompi ottaa vastaan, kun se lisääntyy pikkuhiljaa. Itsehän ryntäisin paikalle viime tippaan tai vähän sen yli ja sukeltaisin innolla aktiviteetteihin päättömästi juosten.)
Aloin myös ymmärtämään, että ei ole huonoja tai hyviä tempperamentteja, vaan on vain tilanteita, joissa me aikuiset toivomme lasten omaavaan tietyn tempperamentin. Tuukan ensimmäisen puolentoista vuoden aikana minua harmitti usein, kun Tuukka vierasti kaikkia ja kaikkea ja katsoin kateellisena, kun muiden vauvat ja taaperot "iloisesti" tutkivat maailmaa. Nyt olen enemmän kuin iloinen siitä, että minun ei tarvitse juosta leikkipuistossa tai kaupassa karkaavan lapsen perässä. Voin rauhassa imettää Juusea ja luottaa siihen, että Tuukka ei kiipeä kirjahyllyä pitkin tai muuten ajaudu vaaralliseen tilanteeseen, vaikka en häntä joka sekuntti näkisikään. Eli sama tempperamentti, mikä ensin ärsytti, on nyt ihan parasta.
Tuukan vauva aikana kiinnitin huomiota myös siihen, että kaikkia iloisia vauvoja kehuttiin vuolaasti. Kukaan ei koskaan kehunut, että onpa Tuukka ihanan vakavan näköinen vauva ja kuinka mulla on käynyt hyvä tuuri, koska olen saanut lapsen, jolla on hyvä itsesuojeluvaisto :D Tässä parin vuoden aikana olenkin huomannut, että jostain syystä ajattelemme usein, että lapset ovat samankaltaisia. Aikuisille sallimme erilaiset tempperamentit, mutta lasten kohdalla ihmettelemme, miksi tuo nyt on tuollainen? Minulta on kysytty tuhat kertaa, joko Tuukka on päässyt yli arastelusta ja ujoudesta? Anteeksi mitä? Eihän kaikki aikuisetkaan ole suunapäänä joka paikassa ja ensimmäisenä kokeilemassa uusia juttuja. Miksi Tuukan pitäisi päästä mistään yli? Toki hän arastelee nyt vähemmän kuin nuorempana, mutta se on osa hänen persoonaa nyt ja aina ja se on enemmän kun okei. Jostain syystä kuitenkin ajattelemme, että kaikki lapset ovat "rohkeita" ja iloisia.
Haastavaa on tämä kasvatustyö, mutta ihanaa, kun koko ajan oppii itsekkin uutta. Juusestakin alkaa kuoriutua omia piirteitä ja odotankin innolla minkälaisella tempperamenttikoktaililla hän on varustettu.
Ihanaa pääsiäistä kaikille ja muistakaa, että me kaikki ollaan vähän niin kun pääsiäsmunia: Ulkoisesti muistutamme usein toisiamme, mutta sisältö vaihtelee kaikissa :D
Suklaaterkuin, Elina
