Tunteiden ryöppy

Äitiyttä ei voi pukea sanoiksi. Se pitää kokea. Siksi uskon, että olisin nauttinut elämästä myös ilman lapsia. Ymmärrän hyvin heitä, jotka tekevät sen päätöksen, että eivät tee lapsia. Lapset vie järjen, rahat ja yöunet. Se on faktaa. Lapset myös tuovat elämään ennenkokematonta rakkautta ja iloa. Olen surullinen heidän puolesta, joille lapsettomuus ei ole valinta. Itse tulin äidiksi elokuussa 2014, enkä olisi voinut uskoa sitä muutosta, jonka ensimmäinen vuosi on elämääni tuonut. Myös tunnepuolella.


- Ennen lasta luulin olevani väsynyt. Ainakin silloin, kun opintojen ohessa tein kahta työtä ja tunnin yöunilla lähdin baarimikon töistä aamuksi kylpylän vastaanottoon. En ollut. Ja meillä on ollut vielä "helppo" lapsi, vaikka kokonaisia öitä ei ole tullu vielä nukutuksi sitten lapsen syntymän. 

- Ennen lasta luulin olevani rakastunut. Rakastan miestäni, siskoani, vanhempiani, isovanhempiani, ystäviäni, lemmikeitäni. Kaikki tämä rakkaus vain on aivan erilaista, kuin se mitä äiti tuntee omaa lasta kohtaan. Äidinrakkaus on oma käsite ihan syystä. Äidinrakkaus on jotain suurempaa ja erilaisempaa ja niinhän sen kuuluukin mennä <3.

- Ennen lasta luulin olevani saavutuksista ylpeä. Onnistunut keikka, valmistuminen koulusta, korin tekeminen pelissä. Olin ylpeä omista suorituksistani. Nyt olen ylpeä, kun lapseni oppii nousemaan pystyyn, kävelemään, viemään itse roskan roskiin. Ja tämä on niin paljon hienompaa, kuin yksikään oma onnistuminen. Kuinka ylpeä voi ollakaan lapsesta, kun hän vie itse lusikan ensimmäisen kerran suuhun. 

- Ennen lasta luulin olevani onnellinen. Ystävien kanssa nauretut illat, rentouttava ilta rakkaan kanssa tai onnistunut koulutus. Asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi, edelleen. Onnellisin olen kuitenkin, kun saan mennä lapseni viereen nukkumaan. Kun hän tuhisee ja ottaa sormesta kiinni. Silloin tietää, että minulta ei puutu mitään. 

- Luulen, että tähän listaan saa lisätä vielä lapsen kasvaessa "ennen luulin olevani suuttunut". Vielä kun lapsi on vasta reilun vuoden, ei hänelle osaa olla vihainen. Vaikka välillä jo äidin kärsivällisyyttä tempuilla koetteleekin. Tietää jo, mitä ei tarkoittaa ja mikä on kiellettyä. Nyt hän vielä testaa, mitä tapahtuu jos kuitenkin kokeilee =D Mutta kun lapsi kasvaa, uskon, että myös suuttumisen tunne on erilainen kuin aiemmin. 

En sano, että lapset ovat elämäntarkoitus. Elämän sisältö ja sen mielekkyys on jokaiselle meistä erilainen. Mutta itselle lapsi, joka päätti elämäämme tulla, on tuonut suunnatonta onnea ja iloa. Nyt odotamme hänelle sisarusta syntyväksi helmikuun alkupäivinä.

Tuleeko kahden lapsen äitinä edellä mainitut tunteet vieläkin suuremmiksi? Olen pohtinut, että riittääkö rakkautta varmasti kahdelle? Välillä meinaa pakahtua jo nyt rakkauden tunteeseen, mutta silti äidit väittävät, että se vain kasvaa.

Raskaushormoniterkuin:
Kati

Kassakriisi on ainoa kriisi mitä yrityksellä voi olla

Minua pyydettiin puhumaan ensi kuun lopussa TAMK:n työelämäseminaariin yrittäjyydestä ja omasta urastani. Työelämäseminaari on itselleni hyvin tuttu, sillä olin järkkäämässä sitä opiskeluaikanani. Hetken aikaa, kun kaivelin arkistoja, niin löysin oikein mainoksenkin tapahtumasta :D Innostuin muutenkin kaiveleen, joten jutun kuvat (ekaa lukuunottamatta) ei liity mitenkään itse tekstiin...  Voi niitä aikoja!

Vessakoppi-mainos vuodelta 2008

Kun kutsu tuli, mietin ensin laiskana, että en kyllä jaksa vaivautua ajelemaan Tampereelle, koska joutuisin rakentaan uudet materiaalitkin ja mites vauva jne. Sitten kuitenkin muistin, että itse pidin opiskeluaikana alumnien tarinoista, niin eikö nyt olisi oikeus ja kohtuus, että nostaisin vauvan tissiltä kaukaloon ja hurauttaisin Tampesteriin. (Ja pakkohan sellaseen mailiin oli vastata, jossa ihan teititellään…tai sit kyseessä oli massamaili ja teitittely tarkoitti monikkoa :D )

Luin viikonloppuna Yrittäjä-lehdestä jutun Kim Väisäsestä ja jutussa oli hyvin kiteytettynä monta oppia, jotka itsekkin tuli opittua kantapään kautta. Ehdoton suosikkini sieltä oli: "Kassakriisi on ainoa kriisi mitä yrityksellä voi olla". Muistan elävästi sen lämpimän kesäpäivän 2010, kun kylmähiki otsalla katselin yrityksen pankkitilin saldoa ja mietin, että nytkö se loppu tuli ennen kuin on päästy kunnolla alkuun. Opinpahan siitä, että seuraavalla kerralla triplaan rahan määrän, mitä luulen tarvitsevani.

Harjoitusyritysmessut Prahassa 2007

Toinen hyvä koppi jutussa oli, kun Kim kertoi, että häntä ärsyttää yrittäjät, jotka suhtautuvat yritykseen kuin lapseensa. "Lapseen vertaaminen kertoo, että omasta elämästä puuttuu sisältö", so true! Tuli tämäkin läpi käytyä sinä samaisena vuonna, kun luulin yrityksen lopun tulleen. Itku silmässä purin ääneen pelkojani konkurssista yhdessä tapahtumassa ja silloin sain kullan arvoisen ohjeen yrittäjäkolleegaltani: "Elina, sinä et ole sama asia, kuin yrityksesi. Jos yritys kaatuu, niin se ei tarkoita sitä, että sinä kaadut." Se oli jotenkin lohduttava ajatus ja auttoi keksimään muutakin sisältöä elämään. Harmikseni en muista kuka tuon ohjeen antoi…

Nämä kopit ajattelin ainakin tilaisuudessa jakaa, mutta niillä ei kuitenkaan täytetä vielä 30 minuutin puheenvuoroa. Niinpä kysynkin nyt sinulta: Mitä sinä olisit halunnut sanoa 20-vuotiaalle itsellesi ennen kuin lähdit yrittäjäksi? Kaikki vinkit otetaan avosylin vastaan, niin mun ei tarvi täyttää loppu esitystä hyvillä kuvilla ;D

Proakatemian Laivaseminaari 2008, teemana artistit!

Terkuin, Elina

MAIKIN markkinointitoimenpiteet -mitä ne on?

MAIKKI yrityksenä sai alkunsa alkuvuodesta 2013 eli noin 2,5 vuotta sitten. Kun MAIKKI perustettiin, pidimme Ellun kanssa meillä noin parin tunnin naurun sekaisen palaverin aiheesta, täytimme paperit ja poikkesimme maistraatissa. Ulos kävellessämme saimme vastaantulijoilta lämpimiä hymyjä, kun niin onnessa sieltä ulos marssimme..!

Mitään liiketoimintasuunnitelmaa eikä sen kummin markkinointisuunnitelmaankaan tullut tehtyä. Jossain vaiheessa loimme kuitenkin jotain liikevaihdollisia tavoitteita ja minun tehdessä YAMK-opinnäytetyötä perehdyimme enemmän brändin rakentamiseen. 

Useaan otteeseen olemme saaneet mitä mahtavampia markkinointi-ideoita. Olemme viettäneet monta tuntia yhdessä palaveeraten MAIKKI ja sen markkinointi mielessä, mutta aina hupsista vaan eksyneet aiheesta.

2,5 vuoden aikana MAIKIN markkinointitoimenpiteinä on lähetetty toissa kesänä asiakkaille kahvikupongit kesäkahvilaan. Lisäksi olemme osallistuneet kaksi kertaa messuille. Niissä olemme esitelleet toimintaa ja järjestäneet arvontaa kerätäksemme uusia yhteystietoja ja kontakeja. Osoitteet on kuitenkin edelleen messulaatikon pohjalla, eikä messuosallistujat voittajaa lukuunottamatta ole meistä sen koomin kuulleet *hups*.

Ja sitten... on käyty aktiivisesti verkostoitumassa =D Nämä verkostoitumistilaisuudetkin on mennyt jotenkin kummasti siihen, että suurin osa ajasta turistaan Ellun kanssa omiamme keskenään pöydässä, eikä liiemmin tule uusia kontakteja luotua. Tässä ollaan kyllä lähiaikoina tsempattu, koska ollaan tarkoituksen mukaan osallistuttu eri tapahtumiin :) 

Ellun kanssa verkostoitumassa Tähtiareenan
avajaisissa. 

Alkuun kokeilimme myös sähköpostien lähettämistä ja soittamista ihan kylmille kontakteille. Ne eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta ja on työläs tapa. 

Näitä tempauksia kun katsoo, on se kumma, että meillä on edelleen keikkaa ja vielä ihan mukavasti <3 Olemmekin tulleet siihen johtopäätökseen, että kyllä vissiin kuitenkin asiakkaiden kokemukset ja viidakkorumpu on se, joka parhaiten eteenpäin vie! Jokainen keikka kun on "työhaastattelu" itsessään ja aina on tehtävä parhaansa. 

Nyt kuitenkin päätimme ottaa itseämme niskasta kiinni ja koska olen oppinut käyttämään MailChimp -ohjelmaa (tai niin ainakin luulin), päätimme alkaa lähettää MAIKIN asiakkaille ja muulle verkostolle Uutiskirjettä. Noh, ensimmäinen Uutiskirje lähti matkaan kolmisen viikkoa sitten, eikä tämäkään sitten yllättäen ihan suvereenisti mennyt. Vastaanottajille tuli näkyviin, mitä olimme näistä kontakteista asiakasrekisteriimme merkinnyt, mutta onneksi me puhumme meidän verkoston jäsenistä vain nättejä ;)

Näin meillä hoidetaan tätä markkinointia, kyllä me tytöt vaan osataan.. Jokohan kohta olisi aika pitää se asiakastilaisuus, jota olemme alusta asti funtsineet =D

-Kati

Onnistuneet keikat on meidän valttikortti
markkinoinnissa.

Kotikutsut on kusetusta

Lasten tulon myötä olen joutunut osaksi kotikutsukulttuuria, jossa sulloudutaan jonkun olohuoneeseen ihailemaan ylikalliita lasten ja naisten vaatteita. Suurin osa vieraista ei edes pidä esittelyssä olevan merkin tuotteista, vaan tulee paikalle pelkästään tarjottavien takia. Osa tulee vaihtamaan kuulumisia tuttujen kanssa ja osa tulee sitten tukeakseen illan "emäntää", joka saa sitten lisäalea omista ostoksistaan, mikäli paikalla on riittävästi väkeä. Kukaanhan ei tätä tietenkään sano ääneen, vaan kaikki esittävät kiinnostunutta, niin kuin kunnon kutsulaisten kuuluukiin. 

Mikä meidät sitten saa kuitenkin ostamaan esittelijän tuotteita? Hyvä esittelijä se ei ainakaan ole, koska heitä en ole koskaan tavannut. Osallistuin juuri kutsuille, jossa esittelijä aloitti esittelyn seuraavasti: "Tämä on täysin kotimainen vaatemerkki. Ainoastaan vaatteiden valmistus on Portugalissa". Meni koko esittely ihan ohi, kun nauroin sisäisesti niin lujaa, etten kuullut esittelijän sanoja :D

Entinen kämppikseni oli hurahtunut Tupperware-astioihin sillä seurauksella, että sitä muovikippoa ja kuppoa oli sitten kaapit pullollaan. Mutta kun ne vaan on niin hyvä! Ihan totta onko? Itse en kyllä huomaa Samba-kulhoissani mitään eroa verrattuna Tokmannin muoviastiohin. Paras ostokseni on kuitenkin Tupperware kananmunaleikkuri! Kuka idiootti ostaa Tupperwaren kanamunanleikkurin? Kananmunanleikkuri… eeeeiih en kestä!

Kananmunanleikkuri ei tietenkään oo ainut hairahdukseni, vaan kyllä meiltä löytyy näitä kotikutsuvaatteitakin kaapista. Ovatko ne laadukkaampia kuin marketti vaatteet. Ehkä? En osaa sanoa. Sen osaan sanoa, että samalla tavalla ne likaantuvat, kun niiden päälle kaataa mustikkakeittoa suoraan purkista ja reikiä tulee, kun konttaa tarpeeks kauan soralla. 

Tuukka kesällä Noshin housuissa

No palataan jälleen kysymykseen miksi hitossa näitä tulee sitten ostettua?

Kun minut on ensin huijattu kutsuille hyvän ruuan ja seuran verukkeella, alan potea muiden kaltaisteni kanssa huonoa omatuntoa siitä, että en ole aikeissa ostaa mitään ja koen pakottavaa tarvetta tilata edes jotain. Jotain, mikä ei kuitenkaan syökse taloudelliseen vararikkoon... (Ootteko koskaan miettineet, miksi kotikutsuilla myytävät pipot ovat niin suosittuja? Aivan, olen täysin vakuuttunut, että pipot on tuotu mallistoon pelkästään meitä syyllisiä varten). Toiseksi, näin yrittäjänä tunnen myötätuntoa esittelijää kohtaan, joka kuitenkin on nähnyt vaivaa tullakseen paikalle ja yrittää tienata juustoa leivän päälle. Kolmanneksi (tämä on onneksi aika harvoin) vaatteet ovat oikeasti sen verran hienoja, että shoppailuhulluus saa minusta vallan. Ja hei onhan se kivaa välilä hassata rahaa…

Shoppailuterkuin, 

- Elina

Ps. Tässä kuussa olis tiedossa 3 kutsut :D

Pysähdy. Kuuntele. Elä hetkessä.

Stylistinä ja juontajana työpäivät ja asiakaskohtaamiset ovat vaihtelevia. Se on yksi suuri syy, miksi nautin työstäni niin paljon. Viime maanantaina oli jälleen yksi erilainen työpäivä.

Kävin pitämässä päivän aikana kolme kulttuurituokioita vanhuksille palvelukeskuksissa ja eläkeläisille päivätoimintapaikoissa. Kulttuurituokioni aihe oli totta kai pukeutumiseen ja osaamiseeni liittyvä eli Toimiva tyyli -ensivaikutelman tärkeys. 

Kaanaan Kyläkoululla eläkeläisten Kulttuurituokiossa.

Olen pitänyt kulttuurituokioita ensimmäisen kerran pari vuotta sitten ja jännitin aivan hurjasti. Jännitän edelleen, joka kerta. Kulttuurituokiossa yleisö on niin eri maata, kuin normaalisti pitämissäni tyylikoulutuksissa yritysasiakkaille tai juhliville naisporukoille. Ja joka kerta huomaan, että jännitys on aivan turhaa :) 

Näillä keikoilla opin ehkä eniten itsestäni. Joka kerta saan uusia oivalluksia elämästä. Muistan, mikä elämässä on oikeasti tärkeätä. Ja aina koen voimakkaasti hetkessä elämisen merkityksen. 


Kun yleisönä on keskimäärin 60-90 -vuotiaita naisia ja miehiä kymmenen tai kaksikymmentä, niin siinä on aikamoinen elämänkokemus. En koskaan kiirehdi asiani kanssa ja jään erittäin mielelläni kuuntelemaan heidän tarinoitaan. 

Sota-ajan pukeutumisesta. Kankaista, ompelutaitoisista äideistä ja itse tehdyistä kengistä. Muodista, joka naurattaa vieläkin. Vintillä kymmeniä vuosia säilytetyistä mekoista. Tanssiaisista, missä puoliso tavattiin. Lapsista. Lapsen lapsista. Menetetyistä läheisistä. Ilosta, kun tänäkin aamuna tuli vielä uusi päivä.

Se on todella mahtavaa, että tällaisia tuokiota järjestetään. Pitkän iän saavuttamiseksi on tutkitusti tärkeämpää, että on ihmisiä ympärillä, kuin se että syö ja liikkuu oikein. Kulttuurituokion aiheella ei ole niin väliä. Sillä on, että saa tavata muita ja vaihtaa kuulumisia. Kerran viikossa. Kerran kuussa. Silloin, kun siltä tuntuu ja jaksaa tai pystyy osallistumaan. 

Tunnin aikana ehdimme keskustella ensivaikutelmasta, siihen vaikuttavista asioista ja opimme myös muutaman huivin sidonnan. Välillä eksymme aiheesta ja kuuntelemme, kun Eero kertoo jo tutun tarinan toista tai kolmatta kertaa. Sillä ei ole väliä. Sillä on, että Eerokin on paikalla.Tänään. Tässä hetkessä.

Pysähdy. Kuuntele. Elä hetkessä. 

36 viikkoa ja vähintään yhtä monta arpea

Mä oon jo jonkin aikaa pohdiskellu, miksi niin suuri osa naisista haluaa näyttää 16-vuotiaalta nukelta? Selfieitä ottaessa käytetään beauty toimintoa, joka poistaa juonteet ja rypyt, 20-vuotiaat käyvät keskusteluja aikovatko aloittaa botoxin käytön ja ylipäätään kaikki merkit iästä halutaan hävittää koko vartalosta keinolla tai toisella. Enkä nyt mitenkään pois sulje itseäni tästä joukosta, vaan oon ruvennut kyseenalaistamaan tätä ihannetta vasta kuluneen reilun vuoden aikana.

…ja luojan kiitos olin tätä keskustelua lähtenyt päässäni käymään, sillä tais olla viikkoja kasassa vähän yli 20, kun ensimmäiset punaiset juovat hiipi mahaani. Jotenkin en yhtään osannut ennalta varautua siihen, kun esikoinen ei vastaavia jälkiä nahkaani jättänyt. Pikkuveli onkin ihan erilaatua tuon liikkumisen suhteen ja biletti yötä päivää yksiössään yrittäen paeta kyljestä pihalle. Noh, mikä oli 31-vuotiaan kypsä ensireaktio näihin taisteluarpiin? Itku tietenkin. Järkytys lieveni kuitenkin viikkojen kuluessa ja arpien lisääntyessä. Enää ne eivät kauhistuta. Kertovathan ne samalla tavalla eletystä elämästä niin, kuin muutkin arvet.

On erilaisia kauniita kasvoja ja vartaloja, mutta itse katselen mieluiten ihmistä, jonka vartalo kertoo tarinaa. Jokainen juova, ryppy, arpi, pisama, mikä tahansa "poikkeama" tekee ihmisestä mielestäni mielenkiintoisen. Botoxin täyttämä ihmiskasvo on mielestäni surullinen näky. Ei siksi, että suupielet eivät enää taivu ylöspäin vaan siksi, että kasvojen todellinen omistaja on kokenut, että elämä täytyy piilottaa hankitun naamarin taakse.

En ole kauneus- tai korjausleikkauksia enkä meikkejä, irtoripsiä tai muotoilevia alusvaatteita vastaan. Toivon vaan, että niitä käyttäessämme jokainen haluaisi näyttää itseltään, eikä toistensa kopiolta.  Edelleen haluan itsekkin näyttää hyvältä, mutta haluan näyttää parhaalta 31-vuotiaalta minulta, jolla on raskausarpien lisäksi muuten melkein yksi suonikohjukin :D

Oodi rakkaudelle

Katselin edessäni istuvaa miestä junassa ja minua nauratti. Nauratti vähän jännityksestäkin, mutta ennen kaikkea sen takia, että ajattelin että "Kappas tuossa se mun tuleva aviomies sitten istuu". Koko 40 minuutin matkan minusta tuntui, että välillämme kulki voimakas jännite joka pisti kovasti perhosia mahaan.

Muutaman viikon ja tuhannen salaa lähetetyn viestin jälkeen kohtasimme uudelleen ja silloin nenäni kertoi minulle, että nyt on tosi kyseessä. Yhdessä vietetyn yön jälkeen palasin takaisin omaan osoitteeseeni ja matkalla tunsin nenässäni lapsuuden kodin tuoksun ja mieleni valtasi rauha.

Olen vuosikaudet ollut levoton ja ikäänkuin etsinyt jotakin. Etsinyt itseäni, mutta en löytänyt sitä sieltä mistä etsin vaan löysinkin itseni toisesta ihmisestä. Nyt onni on erilaista kuin aiemmin jotenkin isompaa ja parempaa ja sen kautta myös minä itse olen paranneltu versio itsestäni. Onnellisimpia hetkiä elämässäni on, kun mun pojat nauraa ja hulluttelee keskenään. Enää en ole levoton vaan tiedän että olen löytänyt kotiin.

Kuva, Laura Tammisto

18.9.2015 meille syntyi toinen poika tuomaan lisää rakkautta elämäämme <3 En voisi olla kiitollisempi.