…ja luojan kiitos olin tätä keskustelua lähtenyt päässäni käymään, sillä tais olla viikkoja kasassa vähän yli 20, kun ensimmäiset punaiset juovat hiipi mahaani. Jotenkin en yhtään osannut ennalta varautua siihen, kun esikoinen ei vastaavia jälkiä nahkaani jättänyt. Pikkuveli onkin ihan erilaatua tuon liikkumisen suhteen ja biletti yötä päivää yksiössään yrittäen paeta kyljestä pihalle. Noh, mikä oli 31-vuotiaan kypsä ensireaktio näihin taisteluarpiin? Itku tietenkin. Järkytys lieveni kuitenkin viikkojen kuluessa ja arpien lisääntyessä. Enää ne eivät kauhistuta. Kertovathan ne samalla tavalla eletystä elämästä niin, kuin muutkin arvet.
On erilaisia kauniita kasvoja ja vartaloja, mutta itse katselen mieluiten ihmistä, jonka vartalo kertoo tarinaa. Jokainen juova, ryppy, arpi, pisama, mikä tahansa "poikkeama" tekee ihmisestä mielestäni mielenkiintoisen. Botoxin täyttämä ihmiskasvo on mielestäni surullinen näky. Ei siksi, että suupielet eivät enää taivu ylöspäin vaan siksi, että kasvojen todellinen omistaja on kokenut, että elämä täytyy piilottaa hankitun naamarin taakse.
En ole kauneus- tai korjausleikkauksia enkä meikkejä, irtoripsiä tai muotoilevia alusvaatteita vastaan. Toivon vaan, että niitä käyttäessämme jokainen haluaisi näyttää itseltään, eikä toistensa kopiolta. Edelleen haluan itsekkin näyttää hyvältä, mutta haluan näyttää parhaalta 31-vuotiaalta minulta, jolla on raskausarpien lisäksi muuten melkein yksi suonikohjukin :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti