Tavallinen työpäivä

Tavallinen työpäivä

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Tunteiden ryöppy

Äitiyttä ei voi pukea sanoiksi. Se pitää kokea. Siksi uskon, että olisin nauttinut elämästä myös ilman lapsia. Ymmärrän hyvin heitä, jotka tekevät sen päätöksen, että eivät tee lapsia. Lapset vie järjen, rahat ja yöunet. Se on faktaa. Lapset myös tuovat elämään ennenkokematonta rakkautta ja iloa. Olen surullinen heidän puolesta, joille lapsettomuus ei ole valinta. Itse tulin äidiksi elokuussa 2014, enkä olisi voinut uskoa sitä muutosta, jonka ensimmäinen vuosi on elämääni tuonut. Myös tunnepuolella.


- Ennen lasta luulin olevani väsynyt. Ainakin silloin, kun opintojen ohessa tein kahta työtä ja tunnin yöunilla lähdin baarimikon töistä aamuksi kylpylän vastaanottoon. En ollut. Ja meillä on ollut vielä "helppo" lapsi, vaikka kokonaisia öitä ei ole tullu vielä nukutuksi sitten lapsen syntymän. 

- Ennen lasta luulin olevani rakastunut. Rakastan miestäni, siskoani, vanhempiani, isovanhempiani, ystäviäni, lemmikeitäni. Kaikki tämä rakkaus vain on aivan erilaista, kuin se mitä äiti tuntee omaa lasta kohtaan. Äidinrakkaus on oma käsite ihan syystä. Äidinrakkaus on jotain suurempaa ja erilaisempaa ja niinhän sen kuuluukin mennä <3.

- Ennen lasta luulin olevani saavutuksista ylpeä. Onnistunut keikka, valmistuminen koulusta, korin tekeminen pelissä. Olin ylpeä omista suorituksistani. Nyt olen ylpeä, kun lapseni oppii nousemaan pystyyn, kävelemään, viemään itse roskan roskiin. Ja tämä on niin paljon hienompaa, kuin yksikään oma onnistuminen. Kuinka ylpeä voi ollakaan lapsesta, kun hän vie itse lusikan ensimmäisen kerran suuhun. 

- Ennen lasta luulin olevani onnellinen. Ystävien kanssa nauretut illat, rentouttava ilta rakkaan kanssa tai onnistunut koulutus. Asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi, edelleen. Onnellisin olen kuitenkin, kun saan mennä lapseni viereen nukkumaan. Kun hän tuhisee ja ottaa sormesta kiinni. Silloin tietää, että minulta ei puutu mitään. 

- Luulen, että tähän listaan saa lisätä vielä lapsen kasvaessa "ennen luulin olevani suuttunut". Vielä kun lapsi on vasta reilun vuoden, ei hänelle osaa olla vihainen. Vaikka välillä jo äidin kärsivällisyyttä tempuilla koetteleekin. Tietää jo, mitä ei tarkoittaa ja mikä on kiellettyä. Nyt hän vielä testaa, mitä tapahtuu jos kuitenkin kokeilee =D Mutta kun lapsi kasvaa, uskon, että myös suuttumisen tunne on erilainen kuin aiemmin. 

En sano, että lapset ovat elämäntarkoitus. Elämän sisältö ja sen mielekkyys on jokaiselle meistä erilainen. Mutta itselle lapsi, joka päätti elämäämme tulla, on tuonut suunnatonta onnea ja iloa. Nyt odotamme hänelle sisarusta syntyväksi helmikuun alkupäivinä.

Tuleeko kahden lapsen äitinä edellä mainitut tunteet vieläkin suuremmiksi? Olen pohtinut, että riittääkö rakkautta varmasti kahdelle? Välillä meinaa pakahtua jo nyt rakkauden tunteeseen, mutta silti äidit väittävät, että se vain kasvaa.

Raskaushormoniterkuin:
Kati





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti