Miltä tuntuu elämä ilman vaakaa?

Nyt on mennyt reilu puoli vuotta, kun kirjoitin "Ikuinen Läski" blogauksen, jossa nakkasin puntarin metsään. Ainut, että en oikeasti heittänytkään puntaria pois. Mulla oli vakaa tarkoitus heittää se varastoon tai roskiin, mutta se jäi sisälle pyörimään ja mitäs siitä sitten seurasi? Repsahdus tietenkin.

Syyskuussa, kun lopetin imetyksen annoin itselleni käydä luvan vaa'alla ennen lopetusta ja kuukausi sen jälkeen. Tarkoitus oli todistaa muille ja itselleni, että imetyksestä johtuen en ollut päässyt kiloista eroon. Joo ja paino oikeesti tippui heti 2 kiloa, mutta sen johdosta kävin tuon kuukauden aikana myös useammin puntarissa kun itselleni luvatut kerrat ja aloin taas miettimään kehoani puntarin kautta.

Onneksi yksi aamu lokakuussa, kun olin taas hiipimässä salaa puntarille se olikin kadonnut? Ilmeisesti rakas puolisoni oli siirtänyt sen joko tahallaan tai vahingossa pois tutulta paikalta. En ole vieläkään kysynyt, missä se on koska totesin, että parempi etten tiedä. Kun puntari katosi niin pääsin taas paremmin kiinni itsestäni.

Nyt kun puntari ja lukemista johtuva itsensä sättiminen ei valtaa mielialaani, olen voinut keskittyä enemmän itseni kuunteluun. Tajusin että minua vuosia vaivannut turpoilu ja ähkyolo johtui maitotuotteiteista ja ruisleivästä. Siirryin kauramaitoon ja kauraleipään niin olo parani heti 80%! Myös hirveä juuston ja jäätelönhimo väheni, kun aloitin käyttämään kalkkitabletteja. Juustoa kyllä syön edelleen että ihan maidoton en ole, mutta turvotuksia ei oo siitä tullut. Paras muutos on kuitenkin ollut se, että musta tuntuu nykyisin UPEALTA suurimman osan ajasta. Nyt jos huomaan, että vaatteet kiristää niin siivoan ruokavaliota ja lisään liikuntaa, enkä jää vellomaan huonoon oloon.

Olen löytänyt itselleni myös täydellisen liikuntaharrastuksen, jonka johdosta olen päätynyt myös salille monen vuoden tauon jälkeen. Haluan kasvattaa voimaa, jotta pääsen tekemään vaativampia stuntteja. Asetin itselleni myös tavoitteeksi, että tämän vuoden kisaohjelmassa teen takaperinpuolivoltin, joka vaatii parempaa kehon hallintaa mitä mulla nyt on. Saas nähdä miten sen kanssa käy! :D Kerrankin en halua liikkua laihtuakseni vaan pitääkseni hauskaa ja kehittyäkseni.

Törmäsin tänä aamuna Vaakakapinaan facebookissa ja sen sanoma laihdutuksesta oli positiivinen yllätys. Kannattaa käydä tsekkaamassa, jos kamppailet painonhallinan kanssa. Itse hihittelin niille videoille puoli tuntia aamutuimaan... :D

Rakkaudella,

Elina

Vuoden äiti 2016

Hauskuutin itseäni käymällä viime vuoden facebook päivityksiä läpi ja tässä teille Vuoden äiti -palkinnon ansaitsevat päivitykset TOP 5:

Uuden Vuoden terkuin,

Elina 

Ps. vuosi 2017 alkoi myös erittäin vakuuttavasti..

Harjoittelu tekee mestarin

Heippa,

onpas ollutkin taukoa kirjoittamisesta. Touhua, kiirettä, vilskettä ja ressiä -tai sitten sairauksia ja silmäpussit XD

Ennen joulua tein jo luonnoksen hieman alakuloisissa fiiliksissä, kun välillä sitä aina pysähtyy miettimään -tässä tapauksessa lähinnä työasioita- ja jotenkin nyt olen pikkuisen hukkateillä tämän asian kanssa. No, se kirjoitus jäi sitten tekemättä.

Omat fiilikseni meidän "treffeiltä" eli sieltä mentaalivalmennuksesta piti kans avata, koska saatiin mieheni kanssa TÄYSIN päinvastaiset kirjainyhdistelmät. Olisi ollut hauskaa kertoa, mitä se käytännössä meillä tarkoittaa.. No, sekin kirjoitus sitten jäi. 

Joulun alla piti kirjoitella "epäonnistuneimmat lahjat top 5" -otsikolla, kun muistelin ihanan siippani minulle hankkimia synttäri- ja joululahjoja vuosien varrelta. Tässä olisi ollut hauskuutta kerrakseen. No, kuten huomasitte, tätäkään kirjoitusta ei koskaan tullut.

Välipäivinä olisi ollut aihetta kirjoitella kolmen päivän reissusta, jonka tein yksin kahden lapsen kanssa junalla (tuplavaunut, 2 hoitokassia + matkalaukku) Lappeenrantaan ystävän luokse. No, turha kai sanoa.. Tämäkin jäi kirjoittamatta. 

Mun tontut <3

Nyt on uusi vuosi ja uudet kujeet, meillä vuosi alkanut sairastelulla. Kun kaksi neitiä on peräjälkeen kipeenä ja meidän kohta 2,5 -vuotiaamme on alkanut taas saada yöllisiä huutokohtauksia parin kk tauon jälkeen, niin tämä korreloi suoraan äidin silmäpussien ja tummuuden tasoon.. Voi huokaus. 

Ja nyt on sitten punainen lanka taas näiden blogitekstien kanssa hukassa. Onneksi Ellu hoitaa meillä hyvin tätä bloggausta ;) Ehkä palaan noihin yllä oleviin vielä uudestaan jossain kohtaa. 

Yhden mielenkiintoisen jutun ehdin kuitenkin tässä sairastuvalla lukea ja se herätti ajatuksen, jonka tässä mielelläni jaan! 

Usein on tapana kehua lasta (kuten meilläkin) esimerkiksi 2-vuotiasta hänen laulettuaan "Tuiki tuiki tähtöstä" hieman sinne päin, että "hienosti, lauloitpa tosi kivasti" tai vielä pahempi "oletpa taitava". --> Tähän perään olisi hyvä lisätä, että "oletpa harjoitellut kovasti" tai että, "olet varmasti tehnyt paljon töitä sen eteen". 

KOSKA, näin lapsi oppii antamaan harjoittelulle ja työntekemiselle arvoa. Kun lapsi isompana kohtaa epäonnistumisia, jos häntä on muistettu kehua harjoittelusta, hän jaksaa yrittää uudelleen ja ottaa mieluummin vaastaan haasteita. Jos häntä on kehuttu taitavaksi ja fiksuksi ja hän epäonnistuu, itseluottamukselta putoaa pohja. Hän kokee olevansa huono, koska ei onnistunut. 

Nyt koitetaan muistaa kehua ja antaa arvoa harjoittelulle ja tehdylle työlle :) Uskon, että tämä kantaa hedelmää myöhemmin opiskelussa, työelämässä tai urheilussa (mistä artikkeli tulikin miehelleni vastaan, hän on ammattivalmentaja).

Mukavaa alkanutta vuotta kaikille!! Jatketaan harjoituksia ;) 
terkuin Kati

Aikuisen avioerolapsen joulu

Anteeksi vähän synkkä aihe näin jouluna, mutta juuri joulun takia nää ajatukset varmaan tulikin.

Aloin tässä miettiä, että miksi olen nyt aika innoissani joulusta ja omien jouluperinteiden luomisesta, kun viimeiset ainakin 15 vuotta joulu on lähinnä ollut pakollinen paha...ei nyt mikään ihan yök, mutta ehkä lähinnä kiusallinen.

Joulupukki ja Juuse

Sellaista perhettä ei varmasti olekaan, kenellä pyhät olisi yhtä juhlaa ja selvittäisiin ilman ristiriitoja, mutta yhteenkuuluvuuden tunne on se, mitä olen kaivannut. Näin jälkikäteen ajateltuna sen jälkeen, kun vanhemmat erosi ollessani 10, en oikeastaan kokenut kuuluvani mihinkään. En tosiaan ole tietoisesti ajatellut tätä aiemmin ja lapsena otin avioeron mielestäni tosi lunkisti. Ehkä voimakkaimmin se irrallisuuden tunne oli kuitenkin nuorena aikuisena ja koin olevani aika yksin. Olis ollut kiva palata välillä kotiin siihen omaan yksikköön, tiimiin, jonka jäsen olisin. Erityisesti jouluna, koko maailman yleisenä perhejuhlana. Tämähän on sinänsä hassua, koska kummankaan vanhemman ovelta ei mua koskaan ole käännytetty pois, joten tää on selvästi tunne puolen asia.

Henkinen perheeni vuodelta 2009

Ehkä tästä tunteesta johtuen olen seurustellut 15-vuotiaasta saakka lähes koko ajan. Olen kokeillut täyttää perheen kokoisen aukon hakemalla yhteenkuuluvuuden tunnetta muualta. Suhteista erotessa pahinta minulle olikin erota sen toisen perheestä ja perinteistä, joihin olin päässyt osalliseksi. Nyt kun mulla on oma perhe koen, että kuulun taas johonkin. Mitä eniten toivon on se, että lapsetkin kokisivat kuuluvaansa perheeseen niin tiukasti, ettei sitä tunnetta tarvitse etsiä muualta. Pakotan ne siis varmaan palaamaan kotiin tonttulakkipäässä vielä kolmekymppisinä ;)

Toivottavasti en pahoittanut kenenkään mieltä (erityisesti omien vanhempieni). Ymmärrän, että kukaan ei eroa huvikseen ja ero on kahdesta huonosta vaihtoehdosta se vähemmän huonompi. Selvää myös, että pelkkä ydinperheen olemassa olo ei ole onnellisuuden tae.

Rakkautta Tapaninpäivään,

Elina

Hei olen Elina ja olen ENFP

Käytiin vähän erilaisilla pariskuntatreffeillä perhe Vasellin kanssa viime sunnuntaina, jonka seurauksena mä meinasin lopettaa työn teon ja ryhtyä taiteilijaksi. Käytiin siis porukalla mentaalivalmentaja Jouko Mikkolan pakeilla ja siellä Jouko kartoitti jokaisesta meistä meidän luontaiset vahvuudet. Osana kartoitusten tulosta oli tuttu nelikirjaiminen persoonallisuuskooditus, mutta toisin kuin nettitesteissä persoonallisuus määriteltiin kehon, ei kyselyn avulla.

Itse oon lakannut uskomasta kyselyinä tehtyihin testeihin, koska en usko, että meistä KUKAAN oikeasti pystyy vastaamaan niihin totuudenmukaisesti.  Joukokin sen vahvisti, että testitulokset vääristyvät, koska emme voi tietää itsestämme sellaisia asioita, mitä emme tiedä ja voimme luulla vahvuudeksemme jotain, mikä ei sitä oikeasti ole. Kehon kautta tehtävässä mittailussa homma on siinä mielin simppeliä, että siihen ei omat uskomukset tai ihanneminät vaikuta.

Joulupuu kerääjät toista vuotta putkeen

Ja kuinkas kävikään. TATTADADAADADAA ENTJ:stä tuli ENFP! Oon ekan kerran tehnyt MBTI testin 2007 ja sen jälkeen olen aina ollut sen mukaan ENTJ. Olen käyttäytynyt tiedostomatta ja tietoisesti kuin ENTJ ja luullut, että sellainen minä olen. Miksi tällä on väliä? No siksi, että olen kokenut, että suhteellisen nousujohteinen urani on ollut stressin täytteinen ja vuoden 2010 burnout todennäköisesti johtuikin myös itselleni sopimattomista työtavoista.

Metsäretkellä =)

Osasin etukäteen vähän uumoilla, että muutosta tulee, mutta silti muutos aiheutti pikkupikku kriisiä. Viimeisen 2,5 vuoden aikana olen useaan otteeseen sanonut, että minusta tuntuu, kuin olisin palannut omaksi itsekseni (sellaiseksi kuin olin lapsena) ja se mitä olin välissä, ei ollut luontaista minua. Pidän itsestäni tällaisenä enemmän, mutta joudun uudestaan miettimään sopivat minulle oikeat tavat tehdä töitä. Ihannoin järjestelmällisyyttä työssä ja tieto, että minussa järjestelmällisyyttä on vain 5%, ei ollut kauhean iloinen uutinen. Minä kun kovasti haluaisin olla järjestelmällinen.

Nyt 7 päivää asiaa pohtineena osaan katsoa asiaa jo hieman armollisemmin ja taiteilijaksi heittäytymisen sijaan näen, että tuloshan tässäkin asiassa ratkaisee. Onko periaattessa lopputuleman kannalta väliä, miten sinne on menty? Onko väliä, että palautettava asiakirja palautetaan tuntia ennen deadlinea, kunhan se sinne palautuu? Onko sillä oikeasti merkitystä, että riisun takkini keskelle olohuoneen lattiaa, jotta pääsen nopeammin lohduttamaan itkevää lasta? Eikö nopea asioiden uudelleen priorisointi ole kuitenkin kokonaisuuden kannalta hyvä asia? Nyt lopetan itseni soimaamisen ja alan asennoitua positiivisesti omiin ominaisuuksiini. Ei ole olemassa oikeata tapaa toimia, on vain keskenään erilaisia.


Rakkautta kaikkien päivään,

Elina

PS. Antti oli ISTJ eli mun vastakohta :D :D :D

Kriisi 3 päivän työviikossa

Tää syksy on ollut jotenkin ihan sairaan hieno. Monestakin syystä, mutta ehkä päällimmäinen juhlan aihe on se, että mun 3 päivän työviikkosuunnitelma on osoittautunut käytännössäkin ihan mahdolliseksi. Nyt kun lapset aloitti vielä osa-aikaisena tarhassa, tulee selvemmin vedettyä raja työpäivän ja vapaa-ajan väliin. Alkusyksystä meinas mennä puurot ja vellit sekaisin ja tuli olo, että olin henkisesti koko ajan töissä. Nyt kun työntekoon on tarpeeksi aikaa, voi helpommin höllätä myös kotona. (Paitsi nyt kun lapsilla on ripuli, niin pakko tehdä lasten kanssa kiireellisimmät työt...)

Illat on kiva nahistella, kun aamupäivät ollaan erikseen :D

Kolmen päivän työviikko on kuitenkin aiheuttanut minulle pienen viestinnällisen kriisin. En oikein tiedä, miten siitä kertoisin muille. Nyt kun joku kysyy, että olenko "palannut töihin" (koko kysymyshän saa mut oikeesti näkee punasta, mutta se on eri tarina) vastaan, että kyllä, teen nyt 3 päivästä viikkoa. Siihen yleensä vastataan, "onhan se varma kiva tehdä aluks vähän vähemmän kun lapset on pieniä"...niin, mutta kun tarkoitus ei ole milläänlailla lisätä työnteon määrää tulevaisuudessakaan, vaan tarkoituksena on saada ne viiden päivän tulot kolmella. 

Eikä se, että teen kolme päivää liity varsinaisesti lapsiin vaan siihen, että haluan tehdä elämässä muutakin kuin töitä ja jos saan tulot kolmella päivällä niin miksi sitten tekisin viisi? Tämän kertominen keskustelun vastapuolelle jäädyttää mut ihan täysin. Pelkään, että kuulostaan ylimieliseltä mulkulta tai lehmältä, jolla on käynyt hitonmoinen munkki. Toki olen onnekas, että voin näin tehdä, mutta sen onnen alla on oma valinta, helkkaristi suunnittelua ja työtä.

Telttaretkellä leluhuoneessa

Oikeestihan mä haluaisin kertoa tästä kolmen päivän työviikosta kaikille, koska tää on musta siistiä ja uskon, että tää olisi monen muunkin mielestä siistiä. Loppuvuonna nähdään pääsinkö tulostavoitteisiin, mutta ainakin henkiset mittarit on jo tapissa ja voitto se on sekin. Mutta, jos joku lukija siellä miettii, että pitäiskö vähentää työn määrää, niin en voi kun lämpimästi suositella. 

- Elina

Kun ei ole yhteistä kieltä

Nyt on kulunut kaksi kuukautta siitä, kun meille saapui Au pair. Nuori 21-vuotias nainen bulgariasta. Hän on edelleen mitä mukavin ihminen ja auttaa tosi ihanasti kotitöissä. Ai että nautin tulla kotiin, kun tiskikone on tyhjennetty, lelut on paikoillaan ja toisinaan myös pyykit pesty. Ja aamuisin hän saattaa herätä aamupalalle meidän kanssa, vaikka varsinainen työaika olisikin vasta iltapäivällä. Siinä sitten kuin itsestään lasten lautaset löytää tiskikoneeseen ja pöytä tulee pyyhittyä au pairin toimesta -ehtii siis jopa itsekin ihan istualteen syödä oman aamiaisen. 

Lapset isänpäivänä juhlamekoissa <3
Au pair piti vapaapäivää, kun me oltiin
isoisopappaa piristämässä :)

Ja tämä tulee häneltä ihan oma-aloitteisesti, ei olla pyydetty eikä vaadittu. Päinvastoin, on kehoitettu nukkumaan =D vaikka ehkä se ei ole mahdollista kun lapsen kirkas ääni aloittaa heti 6.30-7 välillä "Venja heräs!"... "Äitiiii, mennään jo. Noustaan. Keittiöön. Ei nuku enää..." ja sitten alkaa kolistelu keittiössä <3 

Lapset ovat jo tottuneet au pairin läsnäoloon ja Venja aina välillä kyseleekin "tytön" perään, kun hän ei ole paikalla. Eminan kanssa au pair pärjää hienosti ja kun äiti ei ole paikalla, niin hakeutuu au pairin syliin saman tien. 

Nyt haasteena on kuitenkin Venjan kolmisen viikkoa sitten alkanut astetta voimaakkaampi uhma. Venja on ollut pienestä asti kovin tempperamenttinen ja määrätietoinen taapero ja se tulee koko ajan voimakkaammin näkyville. Nyt vastaus on kaikkeen "ei". "Ei vielä", "ei nukkumaan, "ei vaippaa", "ei ulos".. voi huokaus. Minulla ja isällään on mahdollisuus neuvotteluun. Ja se monesti toimiikin. Pääsääntöisesti koitamme toimia niin, ettei tarvitse pakottaa vaan päästään neuvottelemalla sopuisaan ratkaisuun ja Venja tekee asiat tyytyväisenä itse. Mutta au pairilla ei ole tätä mahdollisuutta. Ja jos Venja ei saa mitä haluaa, nousee kyllä sellainen myrsky, joka ei heti laannu. 

Au pairilla on nyt hieman turhautunut olo, kun ei meinaa löytyä yhteistä säveltä Venjan kanssa. Jos kieltää esim. pitämästä tuttia (niin kuin kuuluu, koska tutti vain nukkumista varten), neiti pistää ranttaliksi. Ja nimenomaan kokeilee ja testaa au pairia, vanhempiaan uskoo kyllä pienemmällä kiukuttelulla. Välillä ei ole saanut lapsia ulos, kun pukemisesta ei ole tullut mitään. 

Talvivaatteiden pukeminen ei aina suju heti ensi yrityksellä
yhteisymmärryksessä, mutta onneksi pienen keskustelun
jälkeen puistoon lähteminen on niin kivaa, että kyllä sitä
sitten viitsii pukeakin :) 

Tilanne on hieman kinkkinen ja au pair kovasti toivoo, että tämä vaihe menisi pian ohi. Hänen sydäntä raastaa katsoa Venjan itkua. Vaikka eihän sille oikein mitään voi, eikä 2-vuotiaan kuulu saada koko ajan tahtoaan läpi, kun ei hän voi olla se joka päättää asioista. Ja minä en oikein tiedä, miten häntä voisi auttaa. Ymmärrystä riittää kyllä, helppo tilanne ei hänelle ole. Toki silloin kun kivaa, niin on kivaa ja kaikki sujuu. Näitä hetkiä on vain nyt kovin paljon vähemmän..

Toisinaan onneksi heillä on hauskoja
hetkiä yhdessä :) <3

Minullakin on nyt hieman ahdistava olo jättää lapset au pairin huomaan, kun tiedän, että tunnit minun poissa olessa ei sujukaan "kivasti". Onneksi nyt taas oma äitini on päässyt meille auttamaan, jos au pairilla on ollut pidempiä pätkiä lasten kanssa yksistään -mutta se ei voi olla pysyvä ratkaisu. Onhan se totta, että 10kk ja 2v 3kk on aikamoinen parivaljakko kenelle tahansa. Onneksi vauva on temperamentiltaan hieman rauhallisempi ja kovin aurinkoinen, mutta sitten taas jos jää kovasti huomiotta Venjan kiukuttelun takia, alkaa myös hän totta kai vaatia omaa huomiotaan ja siinä ei au pairin syli tahdo kahdelle riittää. 

Käytiin keskustelua au pairin kanssa tilanteesta ja katsotaan nyt, muuttuuko tilanne mihinkään suuntaan tai keksisimmekö jotain ratkaisua uhmaikäisen käytökseen ilman yhteistä kieltä?