Harjoittelu tekee mestarin

Heippa,

onpas ollutkin taukoa kirjoittamisesta. Touhua, kiirettä, vilskettä ja ressiä -tai sitten sairauksia ja silmäpussit XD

Ennen joulua tein jo luonnoksen hieman alakuloisissa fiiliksissä, kun välillä sitä aina pysähtyy miettimään -tässä tapauksessa lähinnä työasioita- ja jotenkin nyt olen pikkuisen hukkateillä tämän asian kanssa. No, se kirjoitus jäi sitten tekemättä.

Omat fiilikseni meidän "treffeiltä" eli sieltä mentaalivalmennuksesta piti kans avata, koska saatiin mieheni kanssa TÄYSIN päinvastaiset kirjainyhdistelmät. Olisi ollut hauskaa kertoa, mitä se käytännössä meillä tarkoittaa.. No, sekin kirjoitus sitten jäi. 

Joulun alla piti kirjoitella "epäonnistuneimmat lahjat top 5" -otsikolla, kun muistelin ihanan siippani minulle hankkimia synttäri- ja joululahjoja vuosien varrelta. Tässä olisi ollut hauskuutta kerrakseen. No, kuten huomasitte, tätäkään kirjoitusta ei koskaan tullut.

Välipäivinä olisi ollut aihetta kirjoitella kolmen päivän reissusta, jonka tein yksin kahden lapsen kanssa junalla (tuplavaunut, 2 hoitokassia + matkalaukku) Lappeenrantaan ystävän luokse. No, turha kai sanoa.. Tämäkin jäi kirjoittamatta. 

Mun tontut <3

Nyt on uusi vuosi ja uudet kujeet, meillä vuosi alkanut sairastelulla. Kun kaksi neitiä on peräjälkeen kipeenä ja meidän kohta 2,5 -vuotiaamme on alkanut taas saada yöllisiä huutokohtauksia parin kk tauon jälkeen, niin tämä korreloi suoraan äidin silmäpussien ja tummuuden tasoon.. Voi huokaus. 

Ja nyt on sitten punainen lanka taas näiden blogitekstien kanssa hukassa. Onneksi Ellu hoitaa meillä hyvin tätä bloggausta ;) Ehkä palaan noihin yllä oleviin vielä uudestaan jossain kohtaa. 

Yhden mielenkiintoisen jutun ehdin kuitenkin tässä sairastuvalla lukea ja se herätti ajatuksen, jonka tässä mielelläni jaan! 

Usein on tapana kehua lasta (kuten meilläkin) esimerkiksi 2-vuotiasta hänen laulettuaan "Tuiki tuiki tähtöstä" hieman sinne päin, että "hienosti, lauloitpa tosi kivasti" tai vielä pahempi "oletpa taitava". --> Tähän perään olisi hyvä lisätä, että "oletpa harjoitellut kovasti" tai että, "olet varmasti tehnyt paljon töitä sen eteen". 

KOSKA, näin lapsi oppii antamaan harjoittelulle ja työntekemiselle arvoa. Kun lapsi isompana kohtaa epäonnistumisia, jos häntä on muistettu kehua harjoittelusta, hän jaksaa yrittää uudelleen ja ottaa mieluummin vaastaan haasteita. Jos häntä on kehuttu taitavaksi ja fiksuksi ja hän epäonnistuu, itseluottamukselta putoaa pohja. Hän kokee olevansa huono, koska ei onnistunut. 

Nyt koitetaan muistaa kehua ja antaa arvoa harjoittelulle ja tehdylle työlle :) Uskon, että tämä kantaa hedelmää myöhemmin opiskelussa, työelämässä tai urheilussa (mistä artikkeli tulikin miehelleni vastaan, hän on ammattivalmentaja).

Mukavaa alkanutta vuotta kaikille!! Jatketaan harjoituksia ;) 
terkuin Kati

Aikuisen avioerolapsen joulu

Anteeksi vähän synkkä aihe näin jouluna, mutta juuri joulun takia nää ajatukset varmaan tulikin.

Aloin tässä miettiä, että miksi olen nyt aika innoissani joulusta ja omien jouluperinteiden luomisesta, kun viimeiset ainakin 15 vuotta joulu on lähinnä ollut pakollinen paha...ei nyt mikään ihan yök, mutta ehkä lähinnä kiusallinen.

Joulupukki ja Juuse

Sellaista perhettä ei varmasti olekaan, kenellä pyhät olisi yhtä juhlaa ja selvittäisiin ilman ristiriitoja, mutta yhteenkuuluvuuden tunne on se, mitä olen kaivannut. Näin jälkikäteen ajateltuna sen jälkeen, kun vanhemmat erosi ollessani 10, en oikeastaan kokenut kuuluvani mihinkään. En tosiaan ole tietoisesti ajatellut tätä aiemmin ja lapsena otin avioeron mielestäni tosi lunkisti. Ehkä voimakkaimmin se irrallisuuden tunne oli kuitenkin nuorena aikuisena ja koin olevani aika yksin. Olis ollut kiva palata välillä kotiin siihen omaan yksikköön, tiimiin, jonka jäsen olisin. Erityisesti jouluna, koko maailman yleisenä perhejuhlana. Tämähän on sinänsä hassua, koska kummankaan vanhemman ovelta ei mua koskaan ole käännytetty pois, joten tää on selvästi tunne puolen asia.

Henkinen perheeni vuodelta 2009

Ehkä tästä tunteesta johtuen olen seurustellut 15-vuotiaasta saakka lähes koko ajan. Olen kokeillut täyttää perheen kokoisen aukon hakemalla yhteenkuuluvuuden tunnetta muualta. Suhteista erotessa pahinta minulle olikin erota sen toisen perheestä ja perinteistä, joihin olin päässyt osalliseksi. Nyt kun mulla on oma perhe koen, että kuulun taas johonkin. Mitä eniten toivon on se, että lapsetkin kokisivat kuuluvaansa perheeseen niin tiukasti, ettei sitä tunnetta tarvitse etsiä muualta. Pakotan ne siis varmaan palaamaan kotiin tonttulakkipäässä vielä kolmekymppisinä ;)

Toivottavasti en pahoittanut kenenkään mieltä (erityisesti omien vanhempieni). Ymmärrän, että kukaan ei eroa huvikseen ja ero on kahdesta huonosta vaihtoehdosta se vähemmän huonompi. Selvää myös, että pelkkä ydinperheen olemassa olo ei ole onnellisuuden tae.

Rakkautta Tapaninpäivään,

Elina

Hei olen Elina ja olen ENFP

Käytiin vähän erilaisilla pariskuntatreffeillä perhe Vasellin kanssa viime sunnuntaina, jonka seurauksena mä meinasin lopettaa työn teon ja ryhtyä taiteilijaksi. Käytiin siis porukalla mentaalivalmentaja Jouko Mikkolan pakeilla ja siellä Jouko kartoitti jokaisesta meistä meidän luontaiset vahvuudet. Osana kartoitusten tulosta oli tuttu nelikirjaiminen persoonallisuuskooditus, mutta toisin kuin nettitesteissä persoonallisuus määriteltiin kehon, ei kyselyn avulla.

Itse oon lakannut uskomasta kyselyinä tehtyihin testeihin, koska en usko, että meistä KUKAAN oikeasti pystyy vastaamaan niihin totuudenmukaisesti.  Joukokin sen vahvisti, että testitulokset vääristyvät, koska emme voi tietää itsestämme sellaisia asioita, mitä emme tiedä ja voimme luulla vahvuudeksemme jotain, mikä ei sitä oikeasti ole. Kehon kautta tehtävässä mittailussa homma on siinä mielin simppeliä, että siihen ei omat uskomukset tai ihanneminät vaikuta.

Joulupuu kerääjät toista vuotta putkeen

Ja kuinkas kävikään. TATTADADAADADAA ENTJ:stä tuli ENFP! Oon ekan kerran tehnyt MBTI testin 2007 ja sen jälkeen olen aina ollut sen mukaan ENTJ. Olen käyttäytynyt tiedostomatta ja tietoisesti kuin ENTJ ja luullut, että sellainen minä olen. Miksi tällä on väliä? No siksi, että olen kokenut, että suhteellisen nousujohteinen urani on ollut stressin täytteinen ja vuoden 2010 burnout todennäköisesti johtuikin myös itselleni sopimattomista työtavoista.

Metsäretkellä =)

Osasin etukäteen vähän uumoilla, että muutosta tulee, mutta silti muutos aiheutti pikkupikku kriisiä. Viimeisen 2,5 vuoden aikana olen useaan otteeseen sanonut, että minusta tuntuu, kuin olisin palannut omaksi itsekseni (sellaiseksi kuin olin lapsena) ja se mitä olin välissä, ei ollut luontaista minua. Pidän itsestäni tällaisenä enemmän, mutta joudun uudestaan miettimään sopivat minulle oikeat tavat tehdä töitä. Ihannoin järjestelmällisyyttä työssä ja tieto, että minussa järjestelmällisyyttä on vain 5%, ei ollut kauhean iloinen uutinen. Minä kun kovasti haluaisin olla järjestelmällinen.

Nyt 7 päivää asiaa pohtineena osaan katsoa asiaa jo hieman armollisemmin ja taiteilijaksi heittäytymisen sijaan näen, että tuloshan tässäkin asiassa ratkaisee. Onko periaattessa lopputuleman kannalta väliä, miten sinne on menty? Onko väliä, että palautettava asiakirja palautetaan tuntia ennen deadlinea, kunhan se sinne palautuu? Onko sillä oikeasti merkitystä, että riisun takkini keskelle olohuoneen lattiaa, jotta pääsen nopeammin lohduttamaan itkevää lasta? Eikö nopea asioiden uudelleen priorisointi ole kuitenkin kokonaisuuden kannalta hyvä asia? Nyt lopetan itseni soimaamisen ja alan asennoitua positiivisesti omiin ominaisuuksiini. Ei ole olemassa oikeata tapaa toimia, on vain keskenään erilaisia.


Rakkautta kaikkien päivään,

Elina

PS. Antti oli ISTJ eli mun vastakohta :D :D :D

Kriisi 3 päivän työviikossa

Tää syksy on ollut jotenkin ihan sairaan hieno. Monestakin syystä, mutta ehkä päällimmäinen juhlan aihe on se, että mun 3 päivän työviikkosuunnitelma on osoittautunut käytännössäkin ihan mahdolliseksi. Nyt kun lapset aloitti vielä osa-aikaisena tarhassa, tulee selvemmin vedettyä raja työpäivän ja vapaa-ajan väliin. Alkusyksystä meinas mennä puurot ja vellit sekaisin ja tuli olo, että olin henkisesti koko ajan töissä. Nyt kun työntekoon on tarpeeksi aikaa, voi helpommin höllätä myös kotona. (Paitsi nyt kun lapsilla on ripuli, niin pakko tehdä lasten kanssa kiireellisimmät työt...)

Illat on kiva nahistella, kun aamupäivät ollaan erikseen :D

Kolmen päivän työviikko on kuitenkin aiheuttanut minulle pienen viestinnällisen kriisin. En oikein tiedä, miten siitä kertoisin muille. Nyt kun joku kysyy, että olenko "palannut töihin" (koko kysymyshän saa mut oikeesti näkee punasta, mutta se on eri tarina) vastaan, että kyllä, teen nyt 3 päivästä viikkoa. Siihen yleensä vastataan, "onhan se varma kiva tehdä aluks vähän vähemmän kun lapset on pieniä"...niin, mutta kun tarkoitus ei ole milläänlailla lisätä työnteon määrää tulevaisuudessakaan, vaan tarkoituksena on saada ne viiden päivän tulot kolmella. 

Eikä se, että teen kolme päivää liity varsinaisesti lapsiin vaan siihen, että haluan tehdä elämässä muutakin kuin töitä ja jos saan tulot kolmella päivällä niin miksi sitten tekisin viisi? Tämän kertominen keskustelun vastapuolelle jäädyttää mut ihan täysin. Pelkään, että kuulostaan ylimieliseltä mulkulta tai lehmältä, jolla on käynyt hitonmoinen munkki. Toki olen onnekas, että voin näin tehdä, mutta sen onnen alla on oma valinta, helkkaristi suunnittelua ja työtä.

Telttaretkellä leluhuoneessa

Oikeestihan mä haluaisin kertoa tästä kolmen päivän työviikosta kaikille, koska tää on musta siistiä ja uskon, että tää olisi monen muunkin mielestä siistiä. Loppuvuonna nähdään pääsinkö tulostavoitteisiin, mutta ainakin henkiset mittarit on jo tapissa ja voitto se on sekin. Mutta, jos joku lukija siellä miettii, että pitäiskö vähentää työn määrää, niin en voi kun lämpimästi suositella. 

- Elina

Kun ei ole yhteistä kieltä

Nyt on kulunut kaksi kuukautta siitä, kun meille saapui Au pair. Nuori 21-vuotias nainen bulgariasta. Hän on edelleen mitä mukavin ihminen ja auttaa tosi ihanasti kotitöissä. Ai että nautin tulla kotiin, kun tiskikone on tyhjennetty, lelut on paikoillaan ja toisinaan myös pyykit pesty. Ja aamuisin hän saattaa herätä aamupalalle meidän kanssa, vaikka varsinainen työaika olisikin vasta iltapäivällä. Siinä sitten kuin itsestään lasten lautaset löytää tiskikoneeseen ja pöytä tulee pyyhittyä au pairin toimesta -ehtii siis jopa itsekin ihan istualteen syödä oman aamiaisen. 

Lapset isänpäivänä juhlamekoissa <3
Au pair piti vapaapäivää, kun me oltiin
isoisopappaa piristämässä :)

Ja tämä tulee häneltä ihan oma-aloitteisesti, ei olla pyydetty eikä vaadittu. Päinvastoin, on kehoitettu nukkumaan =D vaikka ehkä se ei ole mahdollista kun lapsen kirkas ääni aloittaa heti 6.30-7 välillä "Venja heräs!"... "Äitiiii, mennään jo. Noustaan. Keittiöön. Ei nuku enää..." ja sitten alkaa kolistelu keittiössä <3 

Lapset ovat jo tottuneet au pairin läsnäoloon ja Venja aina välillä kyseleekin "tytön" perään, kun hän ei ole paikalla. Eminan kanssa au pair pärjää hienosti ja kun äiti ei ole paikalla, niin hakeutuu au pairin syliin saman tien. 

Nyt haasteena on kuitenkin Venjan kolmisen viikkoa sitten alkanut astetta voimaakkaampi uhma. Venja on ollut pienestä asti kovin tempperamenttinen ja määrätietoinen taapero ja se tulee koko ajan voimakkaammin näkyville. Nyt vastaus on kaikkeen "ei". "Ei vielä", "ei nukkumaan, "ei vaippaa", "ei ulos".. voi huokaus. Minulla ja isällään on mahdollisuus neuvotteluun. Ja se monesti toimiikin. Pääsääntöisesti koitamme toimia niin, ettei tarvitse pakottaa vaan päästään neuvottelemalla sopuisaan ratkaisuun ja Venja tekee asiat tyytyväisenä itse. Mutta au pairilla ei ole tätä mahdollisuutta. Ja jos Venja ei saa mitä haluaa, nousee kyllä sellainen myrsky, joka ei heti laannu. 

Au pairilla on nyt hieman turhautunut olo, kun ei meinaa löytyä yhteistä säveltä Venjan kanssa. Jos kieltää esim. pitämästä tuttia (niin kuin kuuluu, koska tutti vain nukkumista varten), neiti pistää ranttaliksi. Ja nimenomaan kokeilee ja testaa au pairia, vanhempiaan uskoo kyllä pienemmällä kiukuttelulla. Välillä ei ole saanut lapsia ulos, kun pukemisesta ei ole tullut mitään. 

Talvivaatteiden pukeminen ei aina suju heti ensi yrityksellä
yhteisymmärryksessä, mutta onneksi pienen keskustelun
jälkeen puistoon lähteminen on niin kivaa, että kyllä sitä
sitten viitsii pukeakin :) 

Tilanne on hieman kinkkinen ja au pair kovasti toivoo, että tämä vaihe menisi pian ohi. Hänen sydäntä raastaa katsoa Venjan itkua. Vaikka eihän sille oikein mitään voi, eikä 2-vuotiaan kuulu saada koko ajan tahtoaan läpi, kun ei hän voi olla se joka päättää asioista. Ja minä en oikein tiedä, miten häntä voisi auttaa. Ymmärrystä riittää kyllä, helppo tilanne ei hänelle ole. Toki silloin kun kivaa, niin on kivaa ja kaikki sujuu. Näitä hetkiä on vain nyt kovin paljon vähemmän..

Toisinaan onneksi heillä on hauskoja
hetkiä yhdessä :) <3

Minullakin on nyt hieman ahdistava olo jättää lapset au pairin huomaan, kun tiedän, että tunnit minun poissa olessa ei sujukaan "kivasti". Onneksi nyt taas oma äitini on päässyt meille auttamaan, jos au pairilla on ollut pidempiä pätkiä lasten kanssa yksistään -mutta se ei voi olla pysyvä ratkaisu. Onhan se totta, että 10kk ja 2v 3kk on aikamoinen parivaljakko kenelle tahansa. Onneksi vauva on temperamentiltaan hieman rauhallisempi ja kovin aurinkoinen, mutta sitten taas jos jää kovasti huomiotta Venjan kiukuttelun takia, alkaa myös hän totta kai vaatia omaa huomiotaan ja siinä ei au pairin syli tahdo kahdelle riittää. 

Käytiin keskustelua au pairin kanssa tilanteesta ja katsotaan nyt, muuttuuko tilanne mihinkään suuntaan tai keksisimmekö jotain ratkaisua uhmaikäisen käytökseen ilman yhteistä kieltä? 

Mitä olisin halunnut tietää ekana vauvavuotena

Toisen lapsen myötä oon tajunnut paljon asioita jotka olisin toivonut tietäväni jo ensimmäisen lapsen kohdalla. Teinkin pienen keräelmän odottajille ja vauvavuotta viettäville:

1. Raskaus kohtelee meitä eri tavoin. Toisen lonkkavaivat ja liitoskivut on pahempia kun toisten. Toinen vetää salilla loppuun asti ja toinen pystyy hädintuskin kävelemään vessaan. Toinen ottaa 12 kiloa ja toinen 22 ja se on ihan okei. Siihen ei välttämättä vaikuta se mitä syöt ja miten liikut, toisten kehot vaan kerää enemmän kamaa. Sitä ei tarvi häpeillä ja jos joku kaveri kertoo faktana, että kiloja ei kuulu kertyä raskauden puoleen väliin mennessä ja lonkkakivut on vaan asenne kysymys niin vaihda kaveria ja toivo sille oikein kivuliasta seuraavaa raskautta ;)

2. Maltti on valttia. Elä tässä ja nyt vauvan kanssa. Jos koko ajan miettii koska se oppii kääntymään, hymyilemään, ryömimään, pieraisemaan, konttaamaan, kävelemään, puhumaan ja taputtamaan, niin sitä alkaa elämään liikaa tulevaisuudessa. Facebookin vauvaryhmät ja nettisivut, joissa kerrotaan mitä vauvan kuuluisi osata minäkin kuukautena on pahoja paikkoja, kun niiden kautta alkaa väkisin vertailemaan omaa lasta muihin. Ensimmäinen vauva saattaa myös tuntua tosi vanhalta vuoden ikäisenä, mutta ei se oikeesti oo. Se on ihan vauva ja kuuluukin olla.

Toiseksi viimeinen päivä lapsettomana.

3. "Raskaudesta palautuminen" on ihan paskapuhetta. Kukaan ei palaudu raskaudesta entiselleen, koskaan, ikinä. Sillä kropan lisäksi meidän ajatukset kasvaa ja kun vauva syntyy ei mikään ole koskaan entisellään. Jotkut voivat saada kropan ulkoapäin lähes saman näköiseksi, mutta sitä lapsetonta ajattelutapaa ei saa koskaan takasin. Eikä ihme, kun miettii, että naisen sisällä kuitenkin oikeesti syntyy ja kasvaa 9 kuukauden ajan ihminen SIIS TOINEN IHMINEN! Sitten kun se on valmis niin meidän kroppa on lisäksi suunniteltu siten, että se "avautuu" ja IHMINEN tulee ulos. Nyt vasta oikeasti tajuan miksi syntymää sanotaan ihmeeksi. Sitten, kun joku MIESpersonaltraineri alkaa veistelee, että "raskauskilot"on laiskojen äitien tekosyy olla lihavia niin voi vaan todeta trainerille että luoppa ite sisälläs uusi elämä ja tuu sit jutulle!!!! (Sitten pistä se traineri boikottiin ja vähän mustamaalaa sitä somessa muille.)

4. Vauvavuosi ei välttämättä ole parisuhteen kulta-aikaa tai ainakaan seksielämän, mutta kyllähän sen nimikin jo kertoo kenestä siinä vuodessa on kyse. Kyllä terve parisuhde kestää vähän selibaattiakkin ei siitä kannata ottaa stressiä. Me harrastettiin viime vuoden aikana seksiä ehkä kerran kvartaalissa ja tässä sitä ollaan edelleen, tiivisti yhdessä. Sitä paitsi sehän on ihan virkistävääkin, kun oma kumppani tuntuu vieraalta vällyjen välissä ;D

Venjan nimiäisiä viettämässä, Tuukka 8kk

5. Omaa- aikaa ei tarvi viettää, jos siltä ei tunnu. Mun mielestä on outoa, että tyyliin ekalla neuvola käynnillä kysytään jo, että ootko saanu "Omaa aikaa"...no öö... jos nyt sais eka vähän sitä vauva-aikaa. Varsinkaan oikeesti, jos tuntuu, että on vaikea erota vauvasta niin älä eroa. Ota vauva mukaan kavereiden kanssa kahville tai kampaajalle. Ei sitä omaa aika tarvi viettää jos ei halua. Kyllä se sitten jossain kohdassa alkaa taas maistumaan...

6. Jokainen lapsi on oikeasti yksilö. Ei ole yhtä mallia miten lapset toimivat tai niiden kuuluisi toimia. Osa lapsista on rohkeampia kuin toiset. Toiset nukkuu pitkät yöunet, toiset heräilee paljon. Osa viihtyy sylissä, osa lattialla. Osa vierastaa kaikkia ja jotkut vauvat ei vierasta ketään. Se millainen lapsi sinulla on riippuu synnynnäisestä tempperamentistä, ei siitä nukutteko samassa sängyssä tai söitkö salmiakkia raskausaikana. Sitten, kun tapaat sen kaverin, joka on "kasvattanut omasta lapsestaan sosiaalisen" ja "opettanut vauvan nukkumaan hyvin" niin usko mua, kun sanon, että tosiasiassa tälle kaverille on käynyt vain hyvä tuuri. Se, että hänellä on helppo vauva ei liity mitenkään siihen "miten hän on vauvan kasvattanut". Lisäksi toivo lujaa, että hän saa seuraavaksi haastavan vauva. Mitenkäs sitten suu pannaan....! Ha!!! :D

Juuse päivän ikäisenä

7. Eka vuosi tuntuu pitkältä, mutta sitten vauhti alkaa kiihtyä ja kohta se vauva onkin jo 3. Onkin tärkeä taltioida kuvin ja videoin vauvaa tasasin väliajoin. Nukkuvan 2 viikon ikäisen vauvan videokuvaaminen saattaa tuntua sillä hetkellä tyhmältä, mutta myöhemmin sitäkin videota on vaan niin ihana katsella ja tirattaa muutama kyynel <3 <3 <3

Tähän haluaisin toivottaa kaikille vauvan tuoksuista arkea, mutta en halua olla niin ilkeä. Sillä ainakin meidän vauvat haisi pääsääntöisesti ekan vuoden paskalle. (Siitä syystä muuten Juusen lempinimi on perhepiirissä Ripuli)

Rakkauden täyttämin terkuin,

- Elina 

Lisää herkkuja!

Tiedättekö.. mä alan ymmärtää lihavia ihmisiä. Siis ihan todella. 
Mä aloitin yhteisen taipalaan PT:n kanssa heinäkuun lopulla eli 3 kk sitten. Kyseessä on 20 raskauskilon pudotus ja liikunnan ilon löytäminen. 

JA VITTU TÄÄ ON HIDASTA!!!!
Lähtöpaino oli 88kg ja nyt on pudonnut kokonaiset 4kg. Siis, oikeastihan tämä on hyvä. About 1kg per kuukausi niin on oikeasti pysyvää, eikä tule takaisin kun jos lähtis 10kg/kk. 

Ja kun kyseessä ei ole dietti, vaan ELÄMÄNTAPAMUUTOS!

Vasemmalla alkuvuodesta 2014, keskellä kuva heinäkuulta
2106. Kylläpä tuo koko ero on aika iso. Onneksi oikealle
näkyy siihen syy <3 <3 <3

Mutta kelaapa seuraava; viimeisen about kolmen vuoden aikana, jolloin olen ollut pääosin raskaana ja imettänyt, niin herkut on ollu mulle sallittuja.

Jos ajatellaan, että viikossa on 35 ateriaa (eli 5 per päivä normi rytmillä). Rytmi onneksi on lasten myötä tullut tuohon ruokailuun, että on säännöllisesti aamupala, lounas, välipala, illallinen ja iltapala -tätä ei ennen ollut.

Mutta ennen on mennyt niin, että esim. aamulla olen saattanut syödä jogurttia ja pari ihanaa mummon leipomaa pullaa ja lasi kaakaota. Nam.
Sitten nappasin suklaapatukan mukaan, kun lähdettiin lasten kans leikkipuistoon.
Lounaan jälkeen jälkkäriksi meni jätski.
Välipalaksi saatoin syödä esim. vaaleeta leipää ja taas pari palaa suklaata. Ei tehny tiukkaakaan. 
Illallisen jälkeen taas teen kans edes keksi, tai toinen jätski. Jotain makeeta piti saada.
Ja illalla kun lapset nukkui, ni mitä söin? No riisimuroja sokerilla ja maidoilla. Ja suklaata. Tai tein taikinaa, jos kaapissa ei ollut muuta. Pakkasesta mutakakkua. Mitä vaan, HERKKUJAAAAA <3 <3 <3

Ja nyt, ELÄMÄNTAPAMUUTOKSEN myötä, niin se on ihan OK, että "välillä" herkuttelee eli 1-2/35 aterioista voi ottaa sen jälkkärin. VITTU 1/35 eli kerran viikossa!!! 

Ni sit mulla menee ihan pasmat sekasin, kun kerran viikossa jotain hyvää, ni enää tiedä mitä valitsen. Että kakkua vai keksiä vai jätksiä vai suklaata vai pullaa vai mitähä??

Siis, todellakin tämä on hankalaa. Ja ymmärrän, miksi ihmiset niin helposti valitsee sen mukavuuden halun, herkkujen tien ja isomman koon vaatekaupassa.


Onneks mulla on selkäranka. Ja itsekuria. Ja mä pystyn tähän! Mä niin pystyn tähän! Vielä 16kg.. täältä tullaan! Ja senkin jälkeen, kun tavoite on saavutettu niin herkuttelu ei saa lähteä käsissä, vaan elämäntapamuutos on ja pysyy. Syön terveellisesti, liikun ja lepään. Ja välillä annan itselleni armoa ja syön herkkuja, nam. Ehkä tämä makeanhimo vielä joskus helpottaa..helpottaahan?

Tässä kuva tältä päivältä, pahin turvotus on lähtenyt ja -4kg on jo kivemman näköinen kuin lähtötilanne, mutta vielä on matkaa..