Paluu töihin

Kuluneet 3 viikkoa on ollut jotain ihan älytöntä työn ja lasten kanssa tasapainoilua. Tasapainolla en tarkoita mitään henkistä juttua, vaan ihan sitä tasapainoa, kun yrität kantaa yhtäaikaa konetta, laukkua ja turvakaukaloa sekä samalla taluttaa toisella kädellä taaperoa. Mä etukäteen jotenkin ajattelin, että lasten pitäminen mukana töissä olisi jotenkin hauskaa...mutta arvatkaa mitä ? Siitä on hauskuus kaukana, kun palaverin päätteeksi taapero ilmoittaa kakkahädästä, eikä juuri siinä vessassa ole pottaa!!! Sitten hikikarpalot otsalla ajat seuraavaan tapaamispaikkaan ja toivot yläkerralta, että pidätyskyky kestää siirron ja seuraavan paikan vessassa on toivotunlainen varustus.

"Mun äiti on sekasiiiin..."

Edes täydellisyyttä hipova lapsenvahti ei pelasta siirtymisien aiheuttamalta tuskalta. Varsinkin, jos on vähän kiire, niin huomaan omistavani kaksi vinhasti pyörivää mustekalaa..raajat vaan viuhuu siellä sun täällä. Sitten yrität kuitenkin olla tyyni, ettei stressi tartu lapsiin vaikka pään sisällä kuumeisesti pelaat aikataulu tetristä. Huomasin olevani vähän ylikierroksillä myös niinä päivinä, kun lapset oli mummilla hoidossa...ei hyvä, mutta jos jotain hyvää haluaa kaivaa niin olen ollut ihan pirun tehokas.

Onneksi molempien mielestä rattaissa
on ihanaa nukkua <3

Nyt ymmärrän kuitenkin myös, miksi suurinosa ihmisistä ei kuljeta lapsia mukana töissä. On meinaa pikkasta vaille helpompi kipata lapset tarhaan ja ajaa yksin töihin. Onneksi uusi lapsenvahti alkaa olla jo sen verran tuttu, että uskallan jatkossa jättää hänet yksin meille lasten kanssa. Hänen ja super-mummin ansiosta mulla on luotto, että ehkä tästäkin kuviosta saadaan luotua vielä stressitön rutiini. Niin ja onneksi mun huumorintaju on vajonnut 3-vuotiaan tasolle ja märkäpieru housussa on hulvaton juttu eikä syy hermostua.

Työntäytteisin terveisin,

Elina