Ai jeskamendeera mikä shokki, kun puin päälle mun suosikkimekon vanhoilta ajoilta. Sen lisäksi, että hengittäminen sai saumat soimaan, myös helma oli JÄRKYTTÄVÄN lyhyt. Ja sama juttu mun muiden pikkumustien kohdalla. Jos perskannikat ei näkyny heti kättelyssä, niin viimeistään muutaman askeleen jälkeen mekot oli rullautuneet ahterin päälle. Mietin et kuka helvetti oikeesti käyttää tällaisia mekkoja!!!??? ...kunnes muistin, että AINIIN näähän on mun omasta vaatekaapista...
Mekkojen joukosta löyty onneksi yksi "vähän pidempi" mekko, joka ei kiristelly eikä rullautunut ylös, mutta lyhyt se oli ja lisäksi yksiolkaiminen. Tuijottelin itseäni peilistä ja mietin, että jotenkin tuntuu alastomalta ilman hihoja tai pitkää iltapukua. Mietin, että missä hiton välissä musta oli tullu tällainen mummopukeutuja, jota hirvittää laittaa pikkumusta päälle?
Lähivuosina ulkona "tuulettuminen" on tarkoittanut lähinnä pukeutumista Goretexiin ja lämpökalsareihin niin ehkä se on salakavalasti muokannut omaa käsitystä siitä mikä on sopivaa määrä kangasta ihon ympärillä. Tai ehkä epävarmuus kumpusi ajatuksesta voinko ÄITI- ihmisenä näyttää julkisesti jopa vähän seksikkäältä? Tai mitäs jos joku tulkitsee lyhyen mekon iskuyrityksenä tai tekee virhetulkinnan että olen "sinkkumarkkinoilla"?
Sit jotenkin suutuin itselleni, että miksi antaisin toisten ihmisten mielipiteiden vaikuttaa omaan pukeutumiseeni. Jos omasta mielestäni näytän hyvältä ja ennen kaikkea, jos musta tuntuu upeelta niin vittuakos sitten muiden mielipiteistä :D 10 minuutin mekkoon totuttelun jälkeen tuli jotenkin voimakas ja samalla vähän nostalginen olo! Sellanen, et hitto tässä mä oon!! 6 vuotta vanhempana, kun edellisen kerran pikkumustassa, mutta edelleen tässä ja edelleen minä!
Hieman darraisin terveisin ja muitakin lyhyen mekon voimaannuttavaan kokemukseen kannustaen,
Tuuli-Elina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti