Tavallinen työpäivä

Tavallinen työpäivä

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Luetuimmat TOP 5

Jos olet blogimme uusi lukija, näihin kannattaa tarttua. Tähän on koottu meidän TOP 5 luetuimmat blogitekstit alusta alkaen. Blogi tulee kohta taaperoikään, sillä ensimmäinen teksti julkaistiin 1.7.2015 :) Yleensä meidän teksteillä on keskimäärin 300 lukijaa, mutta nämä ovat saanet hurjasti enemmän lukukertoja:

Tässä sijoitukset
5. sija, "Ne ihmeelliset pelot" (Kati 15.5.2016), 538 lukijaa

4. sija, "Oodi rakkaudelle" (Ellu 19.9.2015), 571 lukijaa

3. sija, "Jokaisen menestyvän naisen takana on mies" (Ellu 8.5.2016), 708 lukijaa

2. sija, "Kurkistus makuuhuoneeseen" (Ellu 31.1.2016), 916 lukijaa

1. sija, "Ikuinen läski" (Ellu 22.5.2016), USKOMATTOMAT 4979 LUKIJAA eli kohta menee 5000 rikki, woop woop!!!!  

Tässä viiden sakissa on 3 tämän toukokuun kirjotuksia =D eli vissiin viime aikoina blogi saanut lisää lukijoita vissiin tuon Ellun superkirjoituksen johdosta. Niin tärkeä ja ajankohtainen asia ja Ellu kirjoittaa tosi kivasti tuossa "Ikuinen läski". Ehkä me kuullaan Ellun fiiliksiä myöhemmin, miten elämä ilman vaakaa sujuu ;) 

Ja semmoista en ole edes huomaavinani, että 4/5 luetuimmista kirjoituksista on Ellun ;) kirittävää siis riittää, onneks tää ei oo kisa vaan mukavaa yhteistä tekemistä!

Nauttikaa siis blogimme parissa, me jatketaan bisneksiä hiekkalaatikolla,
terkuin Kati


Vaunulenkille ja leikkipuistoon.. ja koska niitä töitä
malttaa tehdä, kun on tällaiset aarteet?? <3 

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Ikuinen läski

Oon nyt 8kk aikana ollut 3 kertaa dietillä. Eka yritys kesti päivän, toinen 2 viikkoa ja kolmas 3 viikkoa. Voin kertoo, että univaje ja imetys ei sovi yhteen laihdutuksen kanssa ja käteen jää vaan järjetön vitutus. Paino kyllä on joka yrityksellä(no ei sillä ekalla) tullut alaspäin, mutta mä en vaan jaksa tätä enää. Eikä tää oo mikään "poikkeusaika" mun elämässä vaan musta tuntuu, että oon ollu koko elämäni dietillä.

Tääkin mekko odotti kaapissa laihempia aikoja...

Oon painanut aikuisiällä 54-70 kiloa ja olipa se paino kummassa päässä tota haitaria tahansa oon aina kokenut olevani vähän lihava. Vaatteita ostaessa mietin aina "näytänkö tässä laihalta?" Jos koen saatua huijattua muutaman kilon, niin sitten vaate lähtee mukaan. Syödessäni suklaata mietin, että ei kyllä pitäisi, koska menee kylkiin. Voi jeesus sentään. Who gives a flying fuck!?

...mutta perjantaina päätin olla välittämättä
ja laitoin mekon rohkeasti päälle 

Tiedän, että tää on järjetöntä, mutta sitä pientä ääntä on tosi vaikea vaimentaa omassa päässä. Sitten, kun lukee juttuja jossa 6 lapsen äiti on kiivennyt fitness-lavalle viikko synnytyksen jälkeen niin tulee väkisinkin olo, että itse on vaan laiska ja saamaton, koska ei pysty samaan. Nyt oon alkanut miettiä, että miksi ihmeessä mun pitäisi pyrkiä näyttämään rasvattomalta kanafileeltä? Miksi en nauttisi näistä muodoista, mitkä mulla nyt on? Miksi en vaatteita ostaessani miettisi, että näytänkö mä näissä "Todella upeelta vai vaan upeelta?" ja tekisi päätöstä sillä perustein.


Ei muuta kun nokka pystyyn ja ulos!
Asenteestahan tää on kiinni ;)

Ketä oikeesti kiinnostaa onko mulla vatsamakkara tai kaks? No ei ketään. Kukaan ei myöskään tuu antaa mulle mitallia siitä, jos paino putoaa ennen raskautta oleviin lukemiin. Se ei myöskään vaikuta mun ammattitaitoon tai siihen millainen mä olen äitinä tai puolisona. En häpeile itseäni kotona, niin miksi mun pitäisi piilotella kiloja seinien ulkopuolellakaan. Tällä päivämäärällä heitän vaa'an varastoon ja keskityn pysymään terveenä ja upeana.

Terkuin,

Ellukka

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Ne ihmeelliset pelot

Minä en ole koskaan oikein osannut pelätä mitään. En siis oikeasti mitään. Minulle teki hankalaa opetella ulkomailla vaihdossa ollessani, etten kaupassa voi jättää käsilaukkua kärryyn, kun haen jotain hyllyn toiselta puolelta tai punnitsen hedelmiä. 

Olen itse elänyt hyvin suojattua lapsuutta, eikä minulle ole koskaan oikeastaan sattunut mitään, miksi olisin oppinut pelkäämään. Se on toisaalta aika ihana tilanne.  Olen aina voinut luottaa läheisiini elämässäni ja edelleen tiedän, että vaikka mitä sattuisi, niin aina löytyy apua.  

Mutta sitten minusta tuli äiti. Ja aloin pelkäämään. Nyt sillä niin paljon enemmän väliä, jos jotain sattuu. Minulla on lapsia ja he ovat minulle korvaamattomia -ja minä heille, kun ovat niin pieniä vielä.

Olin juuri viikonlopun yksin kotona lasten kanssa. En niinkään pelkää tulipaloa tai murtovarkaita (vaikka olen kuullut, että jotkut äidit myös suunnittelee pakoreittejä tulipalon varalta etukäteen..). Mutta pelkään, että minulle sattuu jotain. Esimerkiksi sairaskohtaus yöllä? Menee useampi tunti, ennen kuin kukaan osaisi tulla katsomaan. No totta, VAIN tunteja, ei edes päivää. Ehkä lapset siitä selviäisivät -mutta ajatuksena tuntuu hirveältä, että vauva joutuisi itkemään, eikä äiti nostaisikaan syliin tai taapero ihmettelisi vieressä miksei äiti herää. 

No, onhan tällainen hyvin epätodennäköistä, mutta mahdollista. Samoin yhtä epätodennäköistä on, että minulle sattuu jotain, kun olen lasten kanssa yksin liikkeellä vaikka kaupungissa. Mutta koska se on mahdollista ja koska äitinä on näitä typeriä pelkoja, niin tämän varalle sentään tein jotain: 

Koska lapset ei vielä osaa puhua ja puhelimessa on
pääsykoodi, näin paikalle sattuvat auttajat tietävät
ketä lapset ovat ja kenelle voi soittaa.



Ja lappu tiukasti kiinni hoitokassissa



Ne paljon realistisemmat pelot, joita en itse osaa niin pelätä, on onneksi mieheni puolesta otettu huomioon. Koska asumme maantasalla, meillä on murtohälyttimet ja palovaroittimet, jotka yhdistävät suoraan keskukseen, jos tänne joku tulee luvatta sisään tai palo syttyy. Kyllä sen alle neljäkymppiä kuussa ihan mielellään turvallisuuden tunteesta maksaa.

Meille on kuulemma vielä tulossa koira. Jossain sopivassa vaiheessa (tämä siis minusta kiinni). Iso koira, (ei toivomaani mopsia) minun ja lasten turvaksi, kun käyn rattaiden kanssa lenkillä tai kun mies on poissa kotona. Koira vahtii ja pitää meistä huolta. Mieheni on ihana <3 
Venjan kans hassuteltiin Photo Boothilla =D
On nää vaan semmosia aarteita <3




sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Jokaisen menestyvän naisen takana on mies

Lähiaikoina olen tutustunut eri ikäisiin äiteihin, jotka ovat omalla tarinallaan kumonneet yleisesti vallalla olevan oletuksen, että naiset olisi jotenkin sidottuna kotiin lasten syntymän jälkeen miesten edetessä uratikapuita. Olen törmännyt äiteihin, jotka ovat lyhennetyn äitiysloman kotona, jonka jälkeen isi on jäänyt isyysvapaalle. Olen törmännyt äiteihin, jotka ovat jatkaneet työskentelyä äitiysloman ohessa iltaisin tai mahdollisuuksien mukaan lasten kanssa päivisin. Olen myös törmännyt pariskuntiin, jotka puolittavat lasten hoidon tasan tekemällä molemmat osittaista työviikkoa. Vastapainoksi olen tavannut myös äitejä, jotka eivät tunne tällä hetkellä suurta poltetta työntekoon vaan haluavat olla lasten kanssa kotona.

Tuukan kanssa matkalla palaveriin 2014

Jotenkin mua naurattaa, kun puhutaan "kannustinloukuista", jotka estävät äitejä palaamasta töihin. En oo meinaa nähnyt meidän eteisessä yhtään loukkua, joka kävis nilkkaan kiinni, kun astun kynnyksen yli. Enkä oo havainnut vastaavia pyydyksiä kenenkään muunkaan eteisessä... Väitän, että jos äiti haluaa palata töihin nopeasti lasten saannin jälkeen, niin hän sen tulee tekemään. Vastaavasti, jos se työn tekeminen ei oo tällä hetkellä prioriteetti number one, niin eikö jo nykyinen elämätapatyöttömien määrä kerro, että kotona pysyminen on mahdollista ilman kodinhoidon tukeakin…

Yrittäjänä mun helppo huudella työelämän joustavuudesta, koska se joustaa minun kohdalla ihan niin paljon kuin haluan (toki jouston aikana ei tuu myöskään mitään tuloja). Ilokseni olen kuullut huikeita tarinoita myös työnantajista, jotka ovat oikeesti joustaneet pienten lapsien vanhempien tarpeiden mukaan. (Eräs äiti kertoi käyneensä imettämässä kotona työpäivän aikana.) Joustavuudesta toivoisinkin tulevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Kun molemmille vanhemmille työ on tärkeä ja kun soppaan lisätään vielä halu hoitaa lapset kotona, punnitaan kyllä tosissaan kaikkien joustavuuden määrä.

Palaveripaikka tältä viikolta :)
Olin juontamassa muutama viikko takaperin yrityksen 20-vuotisjuhlia ja kuulin onnittelupuheessa vanhasta sanonnasta uuden version, joka sai mun tasa-arvorattaan aivoissa innostumaan. Versio meni näin: "Jokaisen menestyvän naisen takana on mies!" Ihan mahtava :D Kyse ei mielestäni ole kuitenkaan kilpailusta ja edelleen myös menestyvän miehen takaa löytyy nainen. Uskon, että molempien vanhempien on mahdollista edetä urallaan silloin kun tunnusbiisinä on:  "Sinä poljet minä ohjaan", mutta ei mennäkkään mummolaan vaan sen jälkeen vaihdetaan paikkoja… =)

Ihanaa äitienpäiviää kaikille <3